Parikkalan patsaspuiston tunnelmaa

Niin huikealta tuntui ajatus 560 patsaasta puutarhan keskellä, että tämä oli pakko omin silmin nähdä. Parikkalan Koitsanlahdessa, kuutostien varrella, noin 50 kilometriä Imatralta on ITE-taiteilija Veijo Rönkkösen (1944-2010) elämäntyö. Puiston patsaat ovat syntyneet viidenkymmenen vuoden aikana. Taiteilija itse on asunut ja tehnyt taidettaan päivätyönsä ohessa puiston keskellä.

Puiston sisäänkäynti parkkipaikalta on kyltistä huolimatta vaatimaton, melkein kuin hiipisi jonkun takapihalle. Portilta aukeaa toinen maailma: hämyinen puutarha ja kaikkialla läsnäolevat patsaat vievät nopeasti pois arkisista ajatuksista. Tässä puistossa on läsnä fantasia ja leikki.

Patsaat ja puutarha kokonaisuutena

Patsaat ja niitä ympäröivä puutarha ovat maailmanlaajuisestikin merkittävä ITE-taiteen teoskokonaisuus. Ne ovat täydellisessä harmoniassa keskenään, juuri niin kuin taiteilija on tarkoittanutkin. “Patsaan täytyy soveltua paikkaansa. Veistos ja ympäristö kuuluvat saumattomasti yhteen. Veistos ilman oikeaa ympäristöä ei ole mitään.” Lainaus on Veijo Rönkkösen elämäntyötä kuvaavasta näyttelystä, pajan seinältä.

Ajan patina ja puutarhan kasvuston villi luonne on säilytetty, vaikka samalla puistoa aktiivisesti hoidetaan ja ylläpidetään. Veijo Rönkkösen äkillisen kuoleman jälkeen puiston tulevaisuus oli uhattuna. Teollisuusneuvos Reino Uusitalo osti puiston vuonna 2011, ja nyt puiston käytännön toimista vastaavat Kulttuuriyhdistys Maailmanpylväs ja puistopehtoori Atte Paju.

Puistopehtoori Atte Paju portinvartijana toivottamassa vierailijat tervetulleiksi.

Puistoa ylläpidetään pääsymaksujen ja tuotemyynnin avulla. Konkreettinen tapa tukea puiston ylläpitoa ovat myös nimikkopatsaat. Puiston patsaiden vieressä olevat nimikyltit kertovat nimikkopatsaan kummista. Patsaan voi lunastaa kahdeksi vuodeksi kerrallaan. Julkista rahoitusta patsaspuiston ylläpitämiseen ei tule.

Kuiskailevat lapset ovat saaneet omat puistokumminsa. Samanlaisia kylttejä näkyi pitkin puistoa.

Puisto on aina auki, vuorokauden ja vuoden ympäri, mutta puiston keskellä oleva putiikki ja taiteilijan vajassa oleva näyttely ovat auki päivisin kesäkuukausina. Valaistusta puistossa ei ole, joten liikkuminen on omalla vastuulla.

Puiston laattapolut johdattavat kulkemaan kasvillisuuden ja patsaiden keskellä. Vasemmalla on joogatarhan patsaita.

Kävijöitä ohjaavat laatat, joissa arvatenkin ovat painettuina taiteilijan käden ja jalan kuvat. Puiston keskellä olevassa Putiikissa, joka oli aiemmin Veijo Rönkkösen koti, on myynnissä kangaskasseja, joissa on lempeä kehotus: “Pysy polulla”.

Itse kokeilemalla ja opettelemalla

Puiston keskellä on vaja, jossa Veijo Rönkkönen on tehnyt persoonallisia patsaitaan. Nyt vajan seiniä koristavat taiteilijan lausahdukset työstään. Myös puiston ja patsaiden historiasta on kerrottu pienen vajan seinillä. Huomio kiinnittyy mielenkiintoiseen yksityiskohtaan: vajassa on pesuvati, joka on täynnä tekohampaita.

Monilla puiston patsaista on tekohampaat. Patsaissa on muitakin uniikkeja yksityiskohtia ja joissakin on ollut myös ääni. Voi kuvitella, että pimeällä puisto voisi saada mielikuvituksen laukkaamaan vähän liiankin lujaa, kun jo päivänvalolla tuntuu, että patsaiden ohi kulkiessa joku tuijottaa.

Rönkkösen työtilana olleen vajan seinät kertovat taiteilijan elämästä ja työstä. Tässä kuvassa patsaiden tekemisen konkreettisia vaiheita.

Joogatarhan 255 patsasta on tehty paikoilleen. Tämä alue on puiston yhtenäisin kokonaisuus, vanhaa osaa. Rönkkönen alkoi tehdä joogapatsaita isänsä kuoleman jälkeen vuonna 1975. Joogaavat hahmot, kuten monet muutkin puiston patsaista, ovat vain vähän peiteltyjä omakuvia. Joogaavissa hahmoissa yhdistyy Rönkkösen joogaharrastus ja halu tutkia ihmisruumiin mittasuhteita ja erilaisia asentoja.

Pitkin puistoa, myös joogatarhan kohdalla, on kuvatauluja, joihin on ikuistettu Veijo Rönkkönen patsaidensa keskellä. Kuvat ovat taiteilijan itsensä ottamia.

Ensimmäinen patsaista, päällään seisova joogaaja katsoo muita päin. Loput suuntaavat pääasiassa nousevan auringon suuntaan, itään. Sammaloituvat joogit ovat paikoillaan tyynesti, vaikka samanaikaisesti patsaissa on paljon liikettä. Taiteilija on kuvannut patsaita nuoren vartalonsa muistolle pystytetyksi monumentiksi.

Toinen suuri kokonaisuus puistossa ovat lapsiaiheiset patsaat. Niitä taiteilija alkoi tehdä äitinsä kuoleman jälkeen ja teki niitä loppuun asti. Voimistelevat ja leikkivät lapset ovat patsaspuiston suloisin alue. Polkuja pitkin kävellessään voi melkein kuulla lasten iloisen naurun ja leikin äänet.

Sata patsasta sisältävä lastenparaati valmistui samana vuonna kuin taiteilija kuoli. Joukkoa johtaa rumpalipoika.

Puistossa on myös muita kokonaisuuksia, kuten ihmisen kokoisten patsaiden rivistö toisen sisääntuloportin kohdalla. Nämä patsaat katselevat kuutostielle, ja samassa jonossa marssivat hienot naiset kuin kuolemakin. Muun muassa näihin hahmoihin Rönkkönen on käyttänyt oikeita tekohampaita.

Kuvan naishahmo kuuluu rivistöön, joka katselee ohimenevälle kuutostielle. Eläväisen oloinen rouva tuntuu seuraavan katseellaan ohikulkijoita.

Puistoon on ikuistettu myös puistokävijöitä. Toogissa kulkenut polttariporukka sai polun varteen omat patsaansa. Hienoja yksittäisiä teoksia ovat eksoottiset eläinpatsaat ja monta metriä korkea puuveistos, jonka juurella ovat pyykkäävät naiset.

Herkän taiteilijan tapa olla maailmassa

Rönkkönen kuvasi näyttelyn videopätkillä sitä, miten hänen oli vaikea lähteä toisten ihmisten joukkoon. Patsaat olivat hänen keinonsa saada ihmiset lähelle. Ihmiset tulivat kaukaakin katsomaan puistoa. Taiteilija itse pysytteli yleensä taka-alalla, tarkkailemassa vierailijoita. Vasta viimeisinä vuosinaan, jäätyään eläkkeelle päivätyöstään, Rönkkönen vapautui ja hänestä tuli esille toisenlainen, avoimempi puoli.

Irokeesitukkainen hahmo leikkii kissojen kanssa. Asetelmassa on nuoruuden herkkyyttä. Liekö tässäkin hahmossa taiteilijaa itseään?

Taiteilija ei nähnyt oman työnsä merkitystä jälkipolville, vaikka hän sai myös julkista tunnustusta elämäntyöstään kulttuuriministeriön Suomi-palkinnon myötä vuonna 2007. Hänen haaveissaan puisto olisi myöhemmin kuin kiinalainen terracotta-armeija, hiekkaan haudattuna odottamassa löytymistään. Rönkkönen ei ajatellut, että hänen jälkeensä puistosta haluttaisiin pitää huolta ja sen taideaarteita säilyttää.

Toki parhaasta tavasta ylläpitää puiston henkeä ja tunnelmaa on varmasti monenlaisia mielipiteitä. Itse puistokävijänä arvostin kuitenkin sitä, että vaikka ajanpatina ja kasvillisuus ‒ myös patsaiden pinnalla ‒ näkyivät, paikassa oli tuntu, että siitä pidetään huolta. Boheemi ja villi olivat olemassa, vaikka samalla näkyi systemaattinen ylläpitotyö sekä patsaissa että erityisesti puiston kasvillisuudessa.

Parikkalan patsaspuisto teki vaikutuksen. Elämysmatkalle kannattaa tulla vaikka vähän kauempaakin. Lappeenrannan taidemuseossa on myös vielä syyskuun 10. päivään asti Veijo Rönkkösen valokuvanäyttely Mystinen puutarha, jossa on taiteilijan kaksoisvalotustekniikalla ottamia kuvia. Mallina Rönkkönen itse ja hänen puutarhansa.

Lisää tietoa www.patsaspuisto.net

LISÄÄ JUTTUJA: