Victoria Aveyard: Lasinen miekka
Salamatytöksi leimattu Mare Barrow jatkaa seikkailuaan Victoria Aveyardin toisessa Hopea-sarjan romaanissa Lasinen miekka. Tarina jatkuu suoraan siitä, mihin Punainen kuningatar jäi: Mare ja prinssi Cal pakenevat Nortan uutta kuningasta Mavenia, joka on yhdessä äitinsä Elaran kanssa huijannut heitä.
Cal on pakotettu tappamaan isänsä, kuningas Tiberias, ja Maven paistattelee hopeisten suosiossa. Purppurakaarti pelastaa heidät Tuckin saarelle, jossa Mare saa jälleen tavata perheensä. Saarella valtaa pitää Eversti, jonka tarkoitusperät ovat epäselvät. Calia pidetään syyllisenä kuninkaan murhaan ja kun tilanne saarella käy tukalaksi, Mare ja Cal kumppaneineen pakenevat sieltäkin. Marella on hallussaan lista uusverisistä eli hänen kaltaisistaan erityistaitoisista punaisista, joita he lähtevät porukalla etsimään. Heidän ainoana toivonaan on löytää uusveriset ennen Mavenia, jolla on tiedossa sama lista.
Tämän osan voi lukea Maren kasvutarinana, tosin ei hyvänä sellaisena. 17-vuotias tyttö joutuu kovettamaan itsensä johtaessaan uusveristen etsintää ja hyökkäyksiä. Edes oma joukko ei täysin hyväksy hänen toimiaan, vaikka suurin osa seuraakin johtajaansa kuuliaisesti. Mare pohtii itsekin negatiivisia muutoksia itsessään ja häilyy lopulta hulluuden rajamailla. Hän kamppailee kasvavien syyllisyydentuntojensa kanssa yhä synkemmäksi käyvän tilanteen kehittyessä. Identiteettikriisinsä ohessa hän kuitenkin säilyttää tavoitteensa kirkkaana: kukistaa Maven lopullisesti.
Jos Punainen kuningatar sai moitteita miljöönkuvauksen vähyydestä, tässä osassa samasta ei voi marmattaa. Varsinkin teoksen alussa ympäristöä kuvaillaan niin tarkasti, että sen voi nähdä elävästi silmissään. Tarina kulkee paikoitellen jouhevasti, mutta yli 500-sivuisesta teoksesta olisi voinut karsia turhia jaaritteluja pois. Teos tuntuu yhdeltä pitkältä ja uuvuttavalta etsintäretkeltä, jonka aikana suvantovaiheita lukijalle tarjoavat vain leirillä vietettävät rauhallisemmat hetket. Lasinen miekka on edeltäjäänsä raaempi, ja jatkuva kuoleman läsnäolo ja raakuuksien kuvailu alkaa pidemmän päälle etoa. Tulevaisuuden maailmankuva ei tämän teoksen perusteella ole hääppöinen, joten tarina on siltä osin taattua dystopiaa.
Uusia henkilöitä putkahtelee vähän väliä, mutta he jäävät valitettavasti hyvin pintapuolisiksi tuttavuuksiksi. Useimpia ei taustoiteta juuri ollenkaan, he vain ilmestyvät tarinaan. Henkilökuvaus on siis myös tässä osassa köykäistä − ainoastaan lapsuudenystävä Kilorniin pääsee nyt tarkemmin tutustumaan. On ärsyttävää seurata kuinka Mare ja Cal pitävät tunteitaan vakan alla puolin ja toisin Kilornin mököttäessä mustasukkaisena taustalla. Romanssi ei etene ainakaan tässä osassa suuntaan eikä toiseen. Sarja on saamassa jatkoa, mutta ei enää kiehdo jatkamaan lukemista.
LISÄÄ JUTTUJA:
