Irenan lapset
Olen 1980-luvulla syntyneenä sitä sukupolvea, joka on kasvanut loputtomien holokaustitarinoiden aikana. Anne Frankin kirja tuli tutuksi yläasteella. Koulussa kerrottiin juutalaisten kansanmurhasta ja televisiosta on tullut aiheesta paljon dokumentteja ja elokuvia. Opiskelijaporukalla kävin 2000-luvun alussa vierailulla Auschwitzissa.
Irenan lapset -kirjaan pystyin tarttumaan, koska siinä näkökulma on auttajissa. Irena Sendlerowa oli nuori puolalainen sosiaalityöntekijä, pieni nainen, joka koordinoi muiden kaltaistensa avulla muutaman tuhannen juutalaislapsen pelastusoperaation ulos Varsovan ghetosta oman henkensä menettämisen uhalla. Ihmisten sitkeys toivottomina aikoina on uskomatonta luettavaa.
On synkkää viettää iltojaan Varsovan ghetossa kulkien lukemalla mukana Irenan tarinassa, mutta samalla huomasin viihtyväni kirjan parissa. Irenan seurassa tulee turvallinen olo. On lohdullista, että järkyttävissä ja primitiivissä kriisitilanteissa löytyy usein ihmisiä, jotka eivät keskity pelastamaan itsensä, vaan itseään heikompia. Ihmisten kohtalot kirjassa tuovat mieleen pelinappulat: selviytyminen on peliä, jossa myös tuurilla on iso merkitys.
Entä jos?
Antisemitismi herättää ikuisuuskysymyksenä ihmetystä. Miksi Puolassa suhtauduttiin kielteisesti juutalaisiin jo ennen saksalaisten valtausta? Millainen maa Puola olisi nyt, jos sen miljoonia juutalaisia ja tuhansia puolalaisia ei oltaisi murhattu? Olisiko se rikkaampi? Miten se vaikuttaisi naapurimaihin?
Kirjan voi ajatella myös olevan silotettu jännitysromaani, mieto versio todellisista tapahtumista, koska koko kauheus ei yhteen kirjaan, eikä edes pelkkiin kirjaimiin mahdu. Silti, kun viimeiset jälkisanat on lukenut ja katsonut vielä kerran läpi kirjan kuvat, on hieman vaikea palata tähän todellisuuteen. Ajatukset ovat yhä Varsovan ghetossa. On myös järkyttävää tajuta, miten vähän aikaa kansanmurhasta yhä on. Se loppui alle 40 vuotta ennen syntymääni ja olen nyt elänyt samat alle 40 vuotta.
Ne jotka saivat elää
Kirjassa on paljon henkilöitä, joiden nimiä tekee jälkeenpäin mieli googlailla. On hirvittävä sääli, että sen lisäksi, että ihmisiä tuhoutui miljoonia, heidän tarinansa hävitettiin iäksi – monien sukujen historia valokuvineen jää mysteeriksi – kun koko Varsova rakennuksineen tuhottiin saksalaisten toimesta. Siksi onkin outoa kuunnella kirjan luettuaan verkosta löytynyttä musiikkia. Gheton kapakassa laulaneen naisen – jota epäiltiin Gestapon kätyriksi – laulua!
Eräs tietty Irenan ja hänen liittolaistensa pelastama vauva jää kirjasta erityisesti mieleen. Hänen haastattelunsa aikuisiällä löytyy verkosta englanniksi. Aikuinen Bieta Koppel, nykyisin Ficowska, toteaa biologisen ja kasvattiäitinsä muistosta: Their presence reminds me that there is nothing more devastating than hatred and nothing more precious than human kindness.
LISÄÄ JUTTUJA:
