Haastattelu: Johanna Tuomola – Uteliaana uuden äärellä

Johanna Tuomola astui rikoksen maailmaan vuonna 2009 romaanillaan Tummissa vesissä. Tuon jälkeen hän on naputellut dekkareita sellaisella tahdilla, että tämän vuoden toukokuussa tulee yhdeksän täyteen. Siinä sivussa Tuomola on julkaissut laajasti muun muassa lasten- ja nuortenkirjallisuutta. Tässä haastattelussa peilataan tuotteliaan kirjailijan elämää ennen dekkarin löytämistä, jonka lisäksi puhutaan myös genrerajat ylittävästä kokeellisuudesta sekä julkaisemisesta ja sen haasteista.

Johanna Tuomola aloitti kirjailijanuransa Kati-hevoskirjasarjalla, jonka kahdeksan osaa Karisto julkaisi vuosina 1990–1996. Mainitun kirjasarjan jälkeen hänen seuraava kirjansa, rikosromaani Tummissa vesissä, ilmestyi reilu vuosikymmen myöhemmin.

– Kati-hevoskirjasarjan jälkeen pidin joitakin vuosia taukoa kirjoittamisesta. Sitten tarinankerronta alkoi uudestaan kutkuttaa mieltä – ja voi sanoa, ettei kyseinen halu tai tarve ole tähän päivään mennessä osoittanut laantumisen merkkejä. Ensimmäinen yritykseni aikuisromaanin saralla oli sanalla sanoen floppi. Siitä oli kuitenkin merkittävää hyötyä siten, että se herätti henkiin sisäisen kriitikkoni. Olin lähettänyt käsikirjoituksen eräälle kustantamolle julkaisusopimuksen toivossa – tietenkin – ja kun se palasi murskakritiikin kera, oli pakko julistaa tuomion antanut kustannustoimittaja imbesilliksi tai sitten tutustuttaa itsensä siihen oivallukseen, että käsikirjoitus, jonka parissa olin kuukausia puurtanut ja vallan erinomaiseksi havainnut, olikin kirjallinen vastine pupun papanalle. Järkyttävä? Kammottava? Ei. Mutta täysin yhdentekevä.

Kustannustoimittajan tarjoama kylmä kylpy synnytti epäilyksiä mutta myös sisuuntumista. Tuomola päätti ainakin yrittää muokata kertaalleen tuomion saanutta käsikirjoitusta paremmaksi sen yksilöidyn kritiikin pohjalta, jota oli kustannustoimittajalta saanut.

– Ei se ensi alkuun helppoa ollut, hän myöntää. – Olin vielä siinä vaiheessa, jolloin jokainen paperille päätyvä sana, lause ja kappale on kuin osa itseä, eli tuskastuttavan tärkeäksi mielletty. Kokemus oli kuin eräänlaista miniamputaatiota: sattui, mutta olihan tulehtuneet raajat poistettava. Alusta asti oli silti selvää, ettei potilaasta ollut eläjäksi. Lääkärin se kuitenkin teki paremmaksi.

Lopulta harjoitustyöksi jäänyttä käsikirjoitusta seurasi toinen, jonka kanssa asiat menivät jo tuntuvasti parempaan suuntaan.

– Yritys oli jo ihan kelvollinen; eräs kustantamo oli siitä hieman kiinnostunut, vaikkei lopulta ottanut sitä julkaisuohjelmaansa.

Rikoksen maailmaan

Tämä toinen yritys oli tyylilajiltaan ihmissuhdedraamaa, joka kuitenkin alkoi pian tuntua kuljetulta polulta.

– Kyseistä tarinaa kirjoittaessani mielessä alkoi liikkua ajatus siitä, että dekkari voisi genrenä olla minulle mitä sopivin. Ajatukseen vaikutti pääasiassa se, että ihan perusdraaman kirjoittajana koin, että minulta jäi tavoittamatta haluamani liike ja syvyys. Uumoilin, että genre, jossa rikos toimii tapahtumien moottorina, antaisi minulle mahdollisuuden selättää nämä puutteet. Lukijat tietysti viime kädessä päättää, kuinka hyvin silloinen tuumailuni pitää kutinsa, mutta itse koen rikosromaanin itselleni luontuvana tyylilajina.

Käänne ihmissuhdedraamasta rikoksen maailmaan vaati toki myös asianmukaisen esikuvan.

– Ehdoton esikuvani, kun aloin dekkareita kirjoittaa, oli Elizabeth George. Halusin omilla kirjoillani luoda samantyylisen maailman. Niin lukijana kuin kirjoittajana haluan, että tarina rakentuu useasta eriluonteisesta ja -taustaisesta henkilöstä. Rikos on dekkareissa totta kai se moottori, mutta koen, että tärkeintä ovat rikokseen johdattavat tapahtumat, siihen liittyvät motiivit sekä rikoksen hinta niin tekijälle, uhrille kuin loitommallakin oleville. Kirjan henkilöt ovat polttoaine, joka pitää moottorin käynnissä, ja jos ne jäävät sieluttomiksi ja lukijalle yhdentekeviksi, moottori sammuu melko äkkiä vaikka tarina itsessään olisi kuinka toimiva.

Yllättäviä palkintoja

Kysymykseni siitä, mitä Tuomola halusi alkuvaiheessa kirjoillaan saavuttaa, saa hänet hetkeksi mietteliääksi.

– Tuskin minulla alussa oli mitään erityisiä tavoitteita sen suhteen mitä halusin kirjoillani saavuttaa, paitsi luonnollisesti sen, että lukijat viihtyisivät niiden parissa, Tuomola sanoo. – Nyt kun dekkareita on takana seitsemän, toukokuussa tulee jo yhdeksän julkaistua, olen kuitenkin hetkittäin saanut nauttia yllättävistä palkinnoista, jotka vetävät kiitollisen nöyräksi. Työhuoneeni seinällä on muistiinpanotaulu, joka alkujaan toimi tapahtumakarttana työn alla olevalle kirjalle, mutta nyt synopsikset, henkilökuvaukset ja tapahtumakaaviot ovat saaneet siirtyä pilveen koirien näyttelyissä voittamien ruusukkeiden ja mieheni elinsiirtourheilijoiden MM- ja EM-kisoissa kahmimien mitaleiden tieltä.

Näiden ruusukkeiden ja mitaleiden lisäksi muistiinpanotaululla paistattelee kuitenkin yksi vähintään yhtä tärkeä palkinto.

– Se on sähköposti vuodelta 2013, jossa eräs lukija kertoo, kuinka suuren vaikutuksen Minkä taakseen jättää -kirjani häneen teki. Kirjan teema on raiskausuhreihin kohdistuva syyllistävä ja vähättelevä asenneilmapiiri. Lukija kertoo sähköpostissaan kumppaninsa joutuneen raiskatuksi vuosia aiemmin ja että palautuminen häpeän-, raivon- ja avuttomuuden tunteista oli vasta nyt pääsemässä alkuun. Hän piti kirjaani hyvänä asenneilmapiirin muokkaajana ja ymmärryksen lisääjänä tähän vaikeaan aiheeseen, joka hänen omien sanojensa mukaan ”jää liian usein ääntä vaille”.

Mainittu sähköposti on osoittautunut erinomaisen tarpeelliseksi silloin, kun asiat eivät etene toivotulla tavalla ja epäilykset nostavat päätään.

– Hetkinä, joina kirjoittaminen tuntuu raskaalta, käännän katseeni muistiinpanotaululla olevaan sähköpostiin – ja tiedän, ettei tekemäni työ aivan yhdentekevä ole. Samanlaista harvinaista herkkua olen päässyt maistamaan Valheiden vangit -kirjan jälkeen. Useat lukijat ovat kiitelleet, kuinka olen kuvannut uusimman päähenkilöni Julia Takalon suhdetta ja kokemaa liittyen hänen kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön, tai kuten hän itse haluaa asian muotoiltavaksi: ”maanis-depressiivisyyteen”. On ollut haastavaa, ja samalla antoisaa, yrittää asettua normikoodiston ulkopuolelle sijoittuvan hahmon sisään ja tutkailla siitä vinkkelistä tätä mustavalkoiseen ajatteluun taipuvaista yhteiskuntaamme. Sen kuuleminen, että monet lukijat kokevat minun onnistuneen tässä, antaa jälleen uutta virtaa. Yllättävin kirjoittamisesta saamani palkinto on kuitenkin erään kaksi kirjaa julkaisseen kollegani paljastus, että minun kirjani edustavat hänelle samaa kuin Elizabeth Georgen kirjat aikoinaan minulle. Tietyllä tavalla ympyrä sulkeutuu.

Avoimin mielin ja kokeillen

Reilusti karrikoiden kirjailijat voidaan jakaa kahteen kastiin. Ensinnäkin on ne, jotka löytävät jo varhain kirjallisen ekolokeronsa ja jotka toimivat tuon lokeron puitteissa aina siihen saakka, kunnes kynä lopullisesti putoaa kädestä. Toisaalta on myös niitä, jotka liikkuvat suvereenisti genrestä toiseen ja jotka tekevät erilaisia kokeiluja pitkin uraansa. Tuomola kuuluu selvästikin tähän jälkimmäiseen ryhmään.

– Kirjailijana joudun tunnustautumaan helposti kyllästyväksi. Haluan vaihtelua työhöni ja kokeilla erilaisia konsepteja. Dekkareitteni saralla kokeiluksi voi määritellä satiiriseen tyylilajiin kallellaan olevan romaanin Vielä kerran, joka sai lähinnä kahdenlaista palautetta: joko siitä pidettiin kovasti tai ei ollenkaan. Myös nyt työn alla oleva trilogia on itselleni uusi kokeilu siinä mielessä, että suunnittelin kolmen kirjan tapahtumat ennen kuin aloitin ensimmäisen kirjoittamisen.

Vastaavaa kokeellisuutta edustuvat myös Tuomolan kirjoittamat nuortenkirjat.

– Viisiosaiseksi kasvanut juuri lukemaan oppineille suunnattu Kivalan etsivät –sarja on hyppäys toiseen asetelmaan, kuten on myös erityisesti nuorille aikuisille suunnattu projekti, jota olen on/off-tyyppisesti työstänyt useamman vuoden. Siinä sekoittuvat scifi-elementit ja tämän päivän maailma. Tarinakehys on parhaillaan parissa lukiossa keräämässä oppilaiden palautteita. Saatuani tekstiosion mieleiseeni kuosiin, alkaa projektin haastavin vaihe: digitaalisen sisällön ymppääminen tekstin joukkoon. Lähtökohta koko projektille oli kehittää uusi tapa tarjota kirjoitettua tarinaa nuorille, jotka ovat siirtyneet kirjojen ääreltä mobiilimaailmaan. Nyt suunnitelmat ovat selkiytyneet niin, että tiedän minkälaista digitaalista sisältöä havittelen, mutta toteutukseen on vielä matkaa.

Muutakin perinteisestä, painetusta kirjasta eroavaa materiaalia on työn alla.

– Uutta kokeilua edustaa myös viimeisin työni: vasta valmistunut Storytel Finlandin tilaama kymmenosainen äänikirjasarja. Siinä tyylilajina on dekkari, mutta suuressa roolissa on päähenkilö Sami Heikuran sopeutuminen pikkukaupunkiin Lohjalle vuosien New Yorkissa asumisen jälkeen ja uudelleen tutustuminen vieraantuneisiin teini-ikäisiin lapsiinsa ja ex-vaimoonsa. Lohjalla kun ollaan, kirjasarjan rikoksia on itseoikeutettuna ratkomassa Noora Nurkka ja hänen oikea kätensä Abdi Kahir. Tässä projektissa tällaista vaihtelunhaluista miellytti sekä erilainen rakenne, jossa jokainen noin tunnin mittainen osa on erillinen vaikka taustalla kulkevat ja eteenpäin vievät tapahtumat ovat jatkuvajuoniset, että mahdollisuus keskittyä tekstin visuaalisuuden sijaan foneettisiin yksityiskohtiin.

– Yhteenvetona sanoisin, että eri tyylilajeja kirjoittavana ehkä tärkeintä on itselle hahmottaa, mille yleisölle teksti on tarkoitettu. Sen jälkeen on enää asetuttava kirjailijan luonnolliseen ympäristöön roolimaailmaan ja tulkittava käsikirjoittamaansa, ohjaamaansa ja puvustamaansa hahmoa, on tämä sitten Jäätelökioskin arvoitusta ratkova Kongon sukujuuret omaava kahdeksanvuotias Lumi-tyttö, sarjamurhaaja teoksessa Murhaaja vierelläsi, Valheiden vankien yksityisetsivä Julia Takalo luisumassa maniaan tai Nolla-Nolla planeetalla asuva Nix-Nox robotti.

Inspiraatiosta ja perspiraatiosta

Tarinat kuplivat esiin kirjailijan alitajunnasta ja saavat lopullisen muotonsa hänen mielikuvituksensa, tietonsa ja taitonsa kautta, mutta ensin kirjailijan täytyy ruokkia alitajuntaansa oikeanlaisella ravinnolla – tai ainakin sen täytyy tulla muuten ravituksi.

– Sen määritteleminen, mikä omaa alitajuntaa erityisen hyvin ruokkii, on vaikeaa ellei mahdotonta, Tuomola toteaa. – Mutta tietynlainen uteliaisuus lienee välttämätön; halu tarkastella ympäröivää maailmaa kiinnostuneena ja vailla valmiita ja ehdottomia näkemyksiä ja mielipiteitä. Jotkin kirjani aiheet ovat saaneet sysäyksen selkeästi määriteltävistä hetkistä: Sieppaus ja sen koulukiusaamisteema sai alkunsa Dr. Phil -televisiosarjan jaksosta, jossa käsiteltiin koulukiusaamisen takia itsemurhan tehnyttä nuorta. Julia Takalon esikuva on hänkin televisiomaailmasta: Isänmaan puolesta -sarjan Carrie Mathison, jota Clare Danes loistavasti tulkitsee. Monet lukijat ovat löytäneet hahmosta myös Lisbeth Salanderia ja Silta-sarjan päähenkilöä, ja vaikka en tietoisesti ole pyrkinyt ”mallintamaan” näitä hahmoja, se ei tarkoita, etteikö alitajuntani olisi saattanut huseerata omin päin. Selkeä alkupiste liittyy myös toukokuussa julkaistavaan Kun eilinen oli toinen -dekkariin. Siinä oleva autistisen pojan ja Applen tekoäly Sirin keskinäinen kanssakäyminen perustuu tästä aiheesta lukemaani artikkeliin, jonka luin vuosia sitten samalla tehden mentaalisen päätöksen käyttää tätä jossakin tulevassa kirjassa.

Kirjoittaminen ei ole pelkästään inspiraatiota ja luovaa ajatustenvirtaa, vaan siihen kuuluu myös perspiraatiota ja arkista perustyötä, kuten aineiston hankkimista, ryhmittelyä ja jäsentelyä. Kirjailijan täytyy tuntea aiheensa riittävän hyvin, että pystyy kirjoittamaan siitä vakuuttavasti. 

– Taustatöiden suhteen en ole mikään leijona, Tuomola tunnustaa. – Mutta onhan itselle vieraista yksityiskohdista otettava selvää, jotta tarina on lukijan näkökulmasta uskottava. Haastavin kirjojani varten tekemäni taustatutkimus kohdistui Julia Takalon kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. Luin paljon aiheesta, mutta vei aikaa saada itselle muodostettua selkeä kuva siitä, missä määrin ja millä tavoilla tämä sairaus määrittelee uutta päähenkilöäni. Trilogian päätösosa tulee sekin vaatimaan paljon taustatyötä. Sen suhteen pallo on tönäisty liikkeelle siten, että aihetta avaavaa kirjallisuutta on hankittuna. Lähiaikoina se päätyy iltalukemisekseni, jotta trilogian päätösosa näkee päivänvalon runsaan vuoden kuluttua.

Kirjoittamiseen ei ole olemassa kaikkitietävää käsikirjaa, jonka oppeja kurinalaisesti noudattamalla kenestä tahansa voi tulla menestyskirjailija, vaan itse kunkin on kasattava oma työkalupakkinsa ja rukattava sen sisältöä – ja luultavasti useampaan kertaan – sen mukaan, mitä yritysten ja erehdysten kautta kasautuva ymmärrys vaatii. Tuomolan työkalupakin sisältö on verrattain simppeli.

– Kirjoittamiseni työkalupakkiin kuuluu ehkä tärkeimpänä itsekriittisyys sekä usko omaan tekemiseensä. Näiden kahden vastakkaisten elementtien pitäminen tasapainossa vaatii alituista säätöä. Vuosien varrella olen kuitenkin oppinut, että jos tänään ei kehuttavasti kulje, huomenna on todennäköisesti parempi päivä.

Kirjoittajilla on monesti omanlaisiaan rutiineja ja rituaaleja, joiden avulla he luovat ja vahvistavat luovaan työhön vaadittavaa ilmapiiriä. Tällaisena oikeanlaisen tunnelman luojana voi olla esimerkiksi tietyn artistin musiikki tai vaikkapa suitsuke, kun taas joillekin kaikkein olennaisinta on täydellinen hiljaisuus.

– Kirjoittamiseni rutiinit ovat sanalla sanoen tylsiä: kirjoitan viitenä päivänä viikossa – ellei deadlinet pukkaa päälle, jolloin täytyy viikonloputkin pyhittää työlle. Aloitan aamiaisen jälkeen kahdeksalta ja lopetan naputtelusession yhdeltä. Sen jälkeen lähden koirien kanssa lenkille, jolloin kritiikkivaihe ottaa pääkopassa ohjat ja seuloo päivän tekstisaldon huumorintajuttomaan mitä tuli tehtyä– tyyliin. Kun menneille on annettu alustava synninpäästö tai sitten muistiinpanojen muodossa laadittu korjauslista, alkaa seuraavan päivän tekstiosion tarkempi suunnittelu.

Tuomolalle siirtyminen kirjoittamisen ja luovan työn pariin ei vaadi sen ihmeempiä konsteja.

– Siirryn helposti arkisesta elämänmenosta luovan työn maailmaan. En vaadi täydellistä hiljaisuutta, päinvastoin: radion täytyy aina olla päällä. Kirjoitan pääasiassa omassa työhuoneessani, mutta voin yhtä hyvin kirjoittaa kahvilassa tai vaikkapa autossa.

Rikoksen hinta

Tuomola on aiemmin julkaissut Kariston ja Myllylahden kautta, kun taas viimeisin rikosromaani, Valheiden vangit, ilmestyi hänen oman kustantamonsa Book4U:n kautta. Kirjojen julkaiseminen itsenäisesti antaa kirjailijalle vapauksia, joita perinteiset kustantamot harvoin pystyvät tarjoamaan, mutta samalla omakustannustoiminnan taakkana on edelleenkin ennakkoluuloinen, jopa väheksyvä suhtautuminen – oikea kirjailija tarvitsee taakseen oikean kustantamon, sanotaan.

– Kun päätin julkaista Valheiden vangit aloittaneen trilogian oman kustantamon kautta, odotin että vastaanotto olisi monessa tapauksessa väheksyvä. Näin ei kuitenkaan ole ollut. Kirjakaupat ovat ottaneet kirjaa laajasti myyntiin ja niissä tapauksissa, missä media on ”omakustantamista” kommentoinut, sävy on ollut sekä ymmärtävä että kannustava. Suuri etu kirjan kustantamisesta oman yrityksen kautta on, että itsellä on täysi päätäntävalta kustannustoimittajan, kansikuvan, esittelytekstin, taittamisen yksityiskohtien ja paperilaadun valinnassa. Lisäksi on vapaus kokeilla erilaisia viimeistelytapoja, kuten laajan esilukijaryhmän käyttöä, mikä olisi ollut hankala koordinoida perinteisessä kirjailija–kustantamo-suhteessa.

– Perimmäinen syy kohdallani kustantaa kirja itse, on kuitenkin turhautuminen siihen, että myyntimäärät eivät ole mainittavasti kasvaneet vuoden 2009 ensimmäisen dekkarini Tummissa vesissä jälkeen, vaikka kirjoistani on sittemmin julkaistu lukuisia erinomaisia arvioita ja lainausmäärät ovat jatkuvassa kasvussa. Tästä on turha syyttää entistä kustantajaani; dekkareitten ongelma on, että markkinat ovat nimikkeitä väärällään. Uskon kuitenkin, että jos omaa maineen tasaisen laadukkaiden dekkareiden kirjoittajana, työtään markkinoimalla, on mahdollista saavuttaa säällisiä myyntilukemia.

Dekkaritehtailu sekä Suomessa että kansainvälisesti käy tällä hetkellä melkeinpä maanisella tempolla, markkinat kyllääntyvät kasvavalla vauhdilla ja erottautuminen tuosta sankasta massasta on yhä vaikeampaa. Tällaisessa tilanteessa dekkaristin tilipussi saattaa olla hyvinkin tiukassa.

– Kirjojen markkinointi on sikäli lähtökohtaisesti hankalaa, että kirjoitettu teos mielletään ”hengentuotteeksi”, jonka alistaminen kapitalistisille markkinavoimille koetaan epämiellyttäväksi ja itse tuotetta halventavaksi. Yhtälö on kuitenkin yksinkertainen: kirjallisuuden parissa päätoimisesti työskentely edellyttää elämiseen riittävän toimeentulon ansaitsemista. Maassamme on apurahajärjestelmä, jonka turvin vähälevikkisen kirjailijan on mahdollista jatkaa työtään, mutta dekkaristeilta väylä on useimmiten suljettu. Omalta kohdaltani olen päättänyt panostaa tähän trilogiaan sekä ”tuote-” että markkinointinäkökulmasta ja tehdä vuonna 2018 välitilinpäätös siitä, jatkanko dekkareitten parissa, vai onko aika siirtyä muiden intohimojen pariin.

Edellä mainitun trilogian toinen osa onkin jo hyvää vauhtia matkalla painokoneille.

– Toukokuussa julkaistavan Kun eilinen oli toinen esilukijakampanja on äskettäin päättynyt ja viimeinen muokkauskierros alkanut. Projektiin mukaan hakeneita oli jälleen ilahduttavan runsaasti: 113. Kuten viime vuonna, esilukijoiden kommenteista on selkeä hyöty saada paremmin itselle hahmoteltua, mitä muutoksia on tarpeen tehdä. Eräs kirjan keskeinen hahmo vaatii painopisteen muutoksen, toisen hahmon kirjoitan ulos ja tuon, mitä todennäköisimmin, uuden sivuhahmon hämmentämään soppaa.

Tulevassa teoksessa on mukana myös pieni yllätyselementti.

– Kun eilinen oli toinen, jatkaa Julia Takalon tarinaa ja pureutuu sivujuonteena hänen salattuun menneisyyteensä. Päätapahtumapaikkana on Sammatissa sijaitseva kuntoutuslaitos, jonne Julia saa toimeksiannon selvittämään ilkivaltatapauksia. Unettava – ja Juliaa kyllästyttävä, ilmapiiri muuttuu, kun yksi asukkaista löydetään murhattuna. Julia syyttää itseään tapahtuneesta eikä säästele itseään yrittäessään selvittää murhaajan. Kuten Storytelin tilaamassa äänikirjasarjassa jossa liikutaan samoissa maisemissa, murhaa tulee tutkimaan Noora Nurkka, jonka esiin marssittaminen sivuhenkilönä näin kirjoittajan näkökulmasta on hauskaa!     

Johanna Tuomolan nettisivut. 

Johanna Tuomola Facebookissa.

LISÄÄ JUTTUJA: