Syyssonaatti

Espoon kaupunginteatterissa käydään keväällä äidin ja tyttären dialogia, kun Ingmar Bergmanin Syyssonaatin näytökset alkoivat. Bergman on tunnettu ihmissuhteiden, varsinkin perheen sisäisen dynamiikan väkevänä kuvaajana. Kolme parhaan elokuvan Oscaria ohjannut ruotsalainen on selvästi saanut ohjaaja Pasi Lampelan innostumaan, koska Syyssonaatti on jo kolmas Lampelan Bergman-ohjaus.

Alkuperäisen, Bergmanin vuonna 1978 käsikirjoittaman ja ohjaaman elokuvan pääosissa olivat maailmantähdet Ingrid Bergman ja Liv Ullmann. Espoon kaupunginteatterin näytelmän vastaaviin rooleihin on kiinnitetty Satu Silvo ja Leena Pöysti. Syyssonaatti on tarina itsekkyydestä, välinpitämättömyydestä ja teeskentelystä. Siitä miten aikuisten omat ambitiot vaikuttavat lapsiin, ja kuinka hankalaa asioita on vuosien jälkeen yrittää selvittää. Visa Koiso-Kanttila on tehnyt vuonna 2004 dokumenttielokuvan Isältä pojalle, missä käydään läpi Syyssonaatin kaltaisesti aikaa, josta on kaksi hyvin erilaista tulkintaa: vanhemman ja lapsen.

Eva (Leena Pöysti) kutsui äitinsä, kansainvälistä konserttipianistin uraa tehneen Charlotten (Satu Silvo) pappilaan vierailulle, koska äiti ja tytär eivät olleet nähneen seitsemään vuoteen äidin kiireiden takia. Eva jätti kutsussa kertomatta, että pappilassa asui myös sisarensa Helena (Ulla Raitio), jonka sairaus oli jo pitkälle edennyt. Syyspäivien teennäiset hetket saivat tunteikkaita käänteitä, kun Eva vihdoin uskaltautui kertomaan äidilleen, millaista hänen lapsuutensa oli ollut. Joskus patoutumat puhkeavat väkivaltaisesti, mutta Bergman ja Lampela osaavat purkaa vihan ja jäätävän tunnelman dialogina.

Helena oli sairasvuoteellaan jatkuvasti esillä, ja näytti äidille todellisuuden, missä sairaus on koko ajan läsnä. Äidin tunteettomuus ja teennäisyys lapsiaan kohtaan oli pääosassa, mutta rooliin oli saatu myös ripaus humoristisuutta. Carl-Kristian Rundman Evan miehen Viktorin roolissa, oli tuskastunut joutuessaan sivustaseuraamaan keskusteluja, joiden lopputuleman hän aavisti.

Lampelan ohjaus avasi näkökulmaa Charlotten käytökseen, mikä ei alkuperäisessä elokuvassa tullut esiin. Charlotte kertoi Evalle, ettei vanhempansa olleet koskaan osoittaneet tunteitaan fyysisesti, ei rakkautta ei vihaa. Se oli Lampelalta hyvä veto. Äiti ei siis näyttäytynyt tunteettomana itsekkyyden luomuksena vaan, aivan kuten Evakin, kylmän ja etäisen vanhemmuuden seurauksena. Charlotta kuvaakin miten konserttikiertueella oli jatkuvasti huono omatunto perheestään, mutta kotiinpäästyään teki taas mieli pois. Missään ei ollut hyvä olla. Etäiset vanhemmat käsittelivät lasta kuin nukkea, vanhempien omien tarpeittensa mukaan.

Yleisö pääsi sadepisaroiden vierestä katsomoihin, jotka olivat aseteltu kuin ringiksi lavan ympärille, minkä seurauksena takarivin katsojakin pääsi lähelle lavaa. Ja minkä illan yleisö kokikaan. Lapsi hakee loputtomasti äidin hyväksyntää, ja lopulta katsojat voivat todeta, kuinka molempien osapuolien on vaikea päästä vanhoista toimintamalleistaan irti. Satu Silvon ja Leena Pöystin näyttelijäntyöstä on vaikea löytää parannettavaa, ja heilläkin tuntui olevan loppuaplodien alussa vaikea hymyillä. Näin vaikean keskustelun jälkeen oli hankalaa osoittaa suosiotaan, kun perhedynamiikan todellisuus räjähti tajuntaan. Näytelmä teki sen mitä hyvän näytelmän pitääkin. Poistuin teatterista hämmentyneenä ja vaikuttuneena.

Syyssonaatti Espoon kaupunginteatterissa toukokuulle asti

Ohjaus ja dramatisointi: Pasi Lampela

Käsikirjoitus: Ingmar Bergman

Suomennos: Jukka-Pekka Pajunen

Rooleissa: Leena Pöysti, Satu Silvo, Ulla Raitio ja Carl-Kristian Rundman

LISÄÄ JUTTUJA: