Rakkaus viiltää -levyn biisien sanat ovat Anni Sinnemäen, Erpo Pakkalan ja Juhana Rossin käsialaa. Tavastian toimitusjohtaja Juhani Merimaa tivasikin Koskiselta, oliko levyn tuskaisimmat sanoitukset tehnyt Pakkala Koskisen alter ego. Koskinen vakuutti, ettei ole.
Sitten päästiin itse asiaan. Koskisen tyyli soolona ei paljon poikennut Ultra Bran vastaavasta. Ehkä soundissa oli hieman enemmän jazz-vivahdetta, ja soolona Koskinen hoitaa itse lauluosuudet. Hänen äänessään kuulin samaan aikaan sekä herkkyyttä ja haavoittuvuutta, mutta myös itsevarmuutta ja vahvuutta. Illan biisisetissä kuulimme siis koko Rakkaus viiltää -albumin biisit, mutta myös Lolita-levyltä kolme herkkupalaa: Elokuun pimeää, Olen heittänyt verkon ja Kaislikossa suhisee. Nämä kappaleet sopivat mainiosti illan teemaan, tuskaan. Toki rakkauden, toivon ja selviytymisen merkkejäkin kokonaisuudesta löytyy.
Koskinen on – ainakin lavalla – hieman ujo tai juro persoona, mutta seremoniamestari Antti Lehtinen piti tunnelman keveänä kommenteillaan. Välispiikit olivat välillä hauskaa läpänheittoa, mutta välillä Koskinen kertoi joidenkin biisien taustoja. Esimerkiksi Keskustelu sai vaikutteita Sinnemäen kanssa käydyistä kahvilakeskusteluista Lasipalatsissa. Koskinen myös tunnusti, ettei ollut levylle hyväksymissään biiseissä tuolloin niin tarkka, koska levylle oli päässyt mukaan kaksi huonoa biisiä. Olin hämilläni kommentista, koska juuri toinen noista oli yksi suosikkibiiseistäni.
Ilta ei ollut mahtipontinen, ennemmin kuvailisin sitä intiimiksi, kuten levyn teemaan kuuluu. Joitain sanojen unohduksia ja biisien aloituksien sählinkiä oli välillä havaittavissa. Vaikka lapsukset kuitattiin huumorilla, jollain tavalla aistin Koskisen ehdottomuutta. Olen heittänyt verkon -biisin lopetus otettiin pariin kertaan uudestaan, kun maestron mielestä kaikki ei ollut kohdallaan. Tästä näkyi, ettei bändi ollut ehtinyt treenata biisejä, ja kohtauksesta jäi hieman vaivautunut olo.
Muuten ilta oli niin tunnelmallinen kuin saatoin odottaakin. Edessäni tanssi nuoripari, jonka ikä oli selvästi alle kolmenkymmenen. He lauloivat biisit innolla mukana, ja en voinut kuin hymyillä seuratessani heidän eläytymistään. Heidän ilo ja rakkaus, mutta biisien tekstit tekivät erikoisen kontrastin. Kokonaisuutena pidin keikasta kovasti. Tiesin mitä on tulossa, ja odotukseni täyttyivät.
Biisejä ei soitettu siinä järjestyksessä, miten ne ovat levylle aseteltu, mikä oli hyvä veto. Niiden järjestyksen muuttaminen teki draamaan onnellisen lopun, koska levyn viimeisenä kappaleena kuulimme Sateentekijän. Ilta antoi yleisölle kipeitä ihmissuhdekiemuroita, mutta keikan jälkeen marssin pää pystyssä Helsingin yöhön Sateentekijän sanat mielessäni: ”voin huoletta savukkeeni sammuttaa / kyllä helvetistä tulta saa / taivas palaa minä en / aion olla onnellinen”.
Kerkko Koskinen keikkailee harvakseltaan, seuraavaksi Kollektiivinsa kanssa 19.11.2017 Savoy-teatterissa.