Säädyllinen ainesosa
Leena Parkkisen Säädyllinen ainesosa jää liian säädylliseksi sopaksi, vaikka teos onnistuu tarjoamaan myös särmikkäitä kohtia.
Parkkisen aiemmista teoksista Sinun jälkeesi, Max (2009) sai Helsingin Sanomain kirjallisuuspalkinnon ja Galtbystä länteen (2013) pokkasi Kalevi Jäntin palkinnon. Itselleni Parkkisen tuotanto ei ole tuttua, mutta ainakaan uutuus Säädyllinen ainesosa ei täysin vakuuta. Parkkisella on selvästi kirjoittamisen lahja, mutta teokseen on ahdettu liian monta aihepiiriä, joista olisi kannattanut syventyä vain yhteen tai kahteen.
Tarinan miljöönä on pääosin vuoden 1956 Helsinki. Päähenkilö on nuori rouva Saara, joka muuttaa miehensä ja poikansa kanssa maaseudulta Helsinkiin. Kotirouvaksi jäävällä Saaralla on aikaa muhia menneisyyden traumoissa, eivätkä epävarmuus ja pelot jätä häntä rauhaan. Juonen rakenne pitää hyvin otteensa, sillä Saaran taustaa valotetaan vähitellen takaumissa.
Saaran elämä mullistuu, kun hän tutustuu naapurin salaperäiseen Elisabethiin, joka hurmaa itsenäisellä maailmannaisen otteellaan ujon ja vaatimattomista oloista tulleen Saaran. Myös Elisabethin taustat ovat hämärät, ja menneisyys tuodaan vähitellen esille salaperäisissä Izzylle osoitetuissa kirjeissä. Saaran ja Elisabethin välille syntyy ystävyyttä vahvempi suhde, jonka motiiveja lukijan on mielenkiintoista arvailla.
Kirjan luvut on nimetty herkullisesti aina Ruusujäätelöstä Kastanjoilla täytettyihin kyyhkysiin. Ruoanlaitto ja ruokalajit kulkevat tarinan mausteena, mutta teoksen tematiikka on omaan makuuni liian hajanainen. Ruoastakin olisi saanut irti enemmän, eikä kokonaisuus pysy tarpeeksi kuohkeana. Säädyllinen ainesosa kun on sekoitus vakooja- ja rakkaustarinaa ja Suomen historiallis-poliittista ajankuvaa. Nykykirjallisuudelle tyypilliseen tapaan teos on usean genren yhdistelmä, mutta valitettavasti osa näkökulmista pääsee lässähtämään kuin uunista liian aikaisin otettu tuulihattu.
Parhaimmillaan Parkkinen on kuvatessaan lesbojen elämää, mahdollisuuksia ja valintoja, joita voi tai oli pakko tehdä senaikaisessa Suomessa ja muualla Euroopassa. Myös poikkeusoloissa kasvamisen kuvaus syventää erilaisuuden käsitettä, kun Elisabethin kirjeissä kuvaillaan seikkaperäisesti koomisia ja kipeitä hetkiä toisen maailmansodan kynnyksellä tyttöjen sisäoppilaitoksessa Sveitsissä.
Jussi Karjalaisen suunnittelema kansi kuvaa teoksen sisältöä osuvan kaoottisesti, sillä myös kansikuvassa on monia esineitä ja yksityiskohtia, joista ei välity kokonaiskäsitystä. Vaikka Parkkisen teos ei napakymppi olekaan, runsas aiheisto antaa lukijalle mahdollisuuden valita teeman, johon keskittyy. Itselleni tärkeimmäksi nousi naisen moninainen emansipaatio ja itsenäistyminen – aihe, josta ei voi koskaan kirjoittaa liikaa.
LISÄÄ JUTTUJA:
