Punaisten lintujen maassa unelmat särkyvät

Teatteri Saaga: Punaisten lintujen maa. Ohjaus ja käsikirjoitus Niina Aho. Musiikki Maria Häkkinen. Tanssikoreografiat Marita Jääskö ja Anni Paalanen. Runot  Salli Lund. Rooleissa: Anna-Kaisa Kettunen, Anni Paalanen, Johannes Effe, Jenna Kauppi, Marita Jääskö, Sini-Sisko Calamnius, Tero Pyykkönen, Juho Ljokkoi ja Maria Häkkinen. Kesto noin 2 tuntia 30 minuuttia sisältäen väliajan. Ensi-ilta Hupisaarten Kesäteatterissa 6.9.2019.

Kesäteatteriin on tullut syksy. Tuuli vihmoo, ilta pimenee ja hilpeät farssit ovat väistyneet. Penkki on jääkylmä ja taustan ääninä soivat syksyn lehtien havina ja soliseva vesi. Hupisaarten uusi hieno kesäteatteri uppoaa kauniin puiston syleilyyn. Alkamassa on uuden Teatteri Saagan tositapahtumiin perustuva näytelmä Punaisten lintujen maa.

Punaisten lintujen maa lupaa ennakkotietojen perusteella traagisen ja koskettavan tarinan, mutta sisältää toisaalta tanssia, laulua ja runonlausuntaa. Vähän huolestuttaa, sillä kestoakin on noin kaksi ja puoli tuntia. Yleisössä istuu lähes ainoastaan ikäihmisiä, ja tunnelma on odottava.

Näytelmä alkaa raivoisalla kuulustelulla. Tuoleilla seisovilla naisella ja miehellä on selkeästi suuri hätä. Aggressiivinen kuulustelija (Tero Pyykkönen) huutaa ja piiskaa pelosta täriseviltä Sallilta (Anni Paalanen) ja Väinöltä (Johannes Effe) tunnustusta. Alku on vahva.

Vaiettua historiaa kerrotaan yksilön kokemuksien kautta

Näytelmä kertoo ohjaaja-käsikirjoittaja Niina Ahon Venäjän-isoisotädin, runoilija Salli Lundin traagisen tarinan. Kanadansuomalainen Salli Lund lähti puolisonsa Väinö Lundin ja muiden siirtolaisten kanssa Karjalaan rakentamaan työläisten ihanneyhteiskuntaa.

Pohjois-Amerikan kapitalistinen unelma oli romahtanut, työolot olivat epäinhimilliset ja 1900-luvun alun lama aiheutti lopulta massatyöttömyyden. Suomalaisia pidettiin kommunisteina ja hankalina ammattiyhdistysaktiiveina.

Vasemmistolehdistö sekä värväyskeskukset tarjosivat siirtolaisille ideologian ja ajatuksen utopiasta, jossa kaikki ovat tasa-arvoisia ja kaikilla on töitä. Aikakautta kutsutaan karjalakuumeeksi, sillä tuhannet siirtolaiset tarttuivat lupauksiin.

Haastavaa kerrontaa

Lavalla palataan ajassa Kanadaan ja  Lundin perheen päätökseen lähteä Karjalaan. Salli ja suomalainen siirtolaisyhteisö näytetään kiilusilmäisinä idealisteina, jotka uskovat ihanneyhteiskuntaan. Olen vakuuttunut, sillä näyttelijät elävät tapahtumat ja tunteet uskottavasti. Ihan jokaisesta sanasta en saa kuitenkaan selvää.

Koko ajan tapahtuu: väliin luikautetaan laulu, tanssitaan tai poljetaan kirjaimellisesti paikallaan. Salleja on kaksi, nuori ja vanha, jotka keskustelevat jopa ajan yli toisilleen. Sanansa sanoo myös Sallin sisko koti-Suomesta.

Niina Aho on rakentanut näytelmästä kerronnallisesti haastavan ja moniulotteisen palapelin, joka pysyy kuitenkin hämmästyttävästi kasassa. Kylmä tuuli pitää ajatukset kirkkaina eikä hyppiminen ajassa ja paikassa aiheuta ahdistusta. Tarkkana pitää kuitenkin olla.

Siirtolaisten unelmat särkyvät jälleen

”Mene aina onnea kohden, epäilyttä ja sivuun vilkuilematta”, on Salli Lundin elämänohje. Karjalassa ei onnea ollut kuitenkaan heti tarjolla. Petroskoi osoittautuu likaiseksi pikkukyläksi, jossa teitäkään ei ollut päällystetty. Asunnot olivat parakkeja ja ruoka-annokset riittämättömät.

Monet lähtivät heti huomatessaan lupaukset katteettomiksi, toiset myöhemmin. Lundin perhe saa jälkikasvua ja kituuttaa talvesta toiseen. Salli ja Väinö uskovat lannistumatta huomiseen, kunnes korviin kuuluu huhuja ihmisten katoamisista ja pidätyksistä. Stalinin vainot ovat saapuneet Karjalaan. Pian Väinö Lund vangitaan ja lähetetään työleirille.

Sallin selviytymistarina kuorrutetaan rönsyillä

Sallin ja hänen läheistensä kohtalo ei jää yhdentekeväksi. Henkilöhahmot ovat uskottavia ja kiinnostavia. Kerronta imaisee mukaansa, mutta intensiteetti katoaa välillä rönsyihin. Mieleen tulee väistämättä, että Aho on niin lähellä aihetta, että jokainen vaihe Sallin elämästä on tärkeä. Eikö jotakin olisi raaskinut jättää pois?

Tarina olisi toiminut paremmin huomattavasti tiivistettynä. Aho nojaa kerronnassa yllättävän usein kertojaan dialogin sijaan. Olisiko kertojat voineet summata tapahtumia tehokkaammin?

Toisaalta Salli Lund oli ristiriitainen persoona – näytelmässä hän on muun muassa ailahteleva, sinisilmäinen, idealistinen, rohkea, älykäs ja oppimishaluinen. Ehkäpä Sallista pitääkin kertoa pitkään ja monimutkaisilla tavoilla?

Fiktiolla täydennetty tositarina

Niina Ahon käsikirjoitus perustuu Salli Lundin muistelmateokseen, runoihin sekä historialliseen aineistoon. Sallin tarinan kadotessa Aho on täydentänyt historian aukot taiteilijan vapaudella. Vaietuista aiheista kertominen on tärkeää. Sallin sanoin: ”Kuka tästäkin kaikesta kertoo muulle ihmiskunnalle, niin kuin se todella oli?”

Niina Aho on valinnut kunnianhimoisen tehtävän: hän kertoo yksilötasolla Sallin tarinan, joka edustaa kaikkien suomalaisten kokemia vainoja Neuvostoliitossa. Noin 15 000 suomalaista lähti tai muilutettiin Neuvostoliittoon 1920–30-luvuilla.  Merkittävä osa, yli kolmannes heistä tuli Pohjois-Amerikasta. Moni teloitettiin, kuoli vankileireillä tai katosi.

Pituudesta ja monimutkaisesta kerronnasta huolimatta näytelmä on hieno kokemus. Syksyn kylmyys luo omat haasteensa ja tarinaa olisi voinut keventää huumorilla. Tanssi- ja laulunumerot ovat paikoin hienoja ja ne loihtivat kauneutta onnettomaan tarinaan, jossa kaikki unelmat romahtavat.

Lopussa kuulemme nauhalle luettuja Salli Lundin kirjeitä 1960- ja 70-luvuilta. Katsomossa useampi mummo ja pappa pyyhkii silmiään.

LISÄÄ JUTTUJA: