Mayra
Max Manner uuden kirjallisen jäljen perässä
Kumaraan painunut mies lusikoi rasvaan hukutettua riisiä kolossaan, jonka seinältä toiselle liikkumiseen tarvitsee vain neljä askelta. Rasvaista mössöä ei ehkä voi kutsua ruuaksi, mutta kyllä sekin polttoaineesta käy. Sitä taas tarvitaan, jos haluaa vielä joskus katsella maailmaa muutenkin kuin vain neljäkymmenen senttimetrin levyisestä ikkunasta. Rutiineja ja toistoa tarvitaan myös. Tukka on sohittava sormilla kohdilleen ja kynnet pureksittava lyhyiksi, ja liikuntaa on kanssa tarpeellista harrastaa, vaikka lenkin pituus yhteen suuntaan onkin vain neljä askelta. Monotoninen toisto ja pakonomaiset rutiinit auttavat pysymään järjissä, mutta ne eivät vapauta ajattelun taakasta, siitä, että tuntee olevansa valuvikaisena maailmaan paiskattu ihminen.
Tähän mennessä julkaistuista kymmenestä rikosromaanistaan tunnetun Max Mannerin siirtyminen ihmissuhderomaanin pariin lähtee liikkeelle tavalla, joka saa epäilemään, että noinkohan muutos onkin lähinnä kosmeettinen. Edellä referoidun prologin takaa paljastuu kuitenkin ihan täysverinen ihmissuhderomaani koukkuineen ja kiemuroineen.
Heikki Savolainen on reuman takia sairauseläkkeelle jäänyt sellisti, jonka yli kolme vuosikymmentä kestänyt avioliitto on latistunut sisko ja sen veli -suhteeksi, tasaisen harmaaksi jurnuttamiseksi ja latteiden rutiineiden toistamiseksi. Rutiineilla on toki myönteinen funktionsa siinä, että ne tuovat elämään turvallisuutta ja ennustettavuutta, mutta samalla jo muutenkin heikoksi käynyt intohimon liekki hiipuu heikoksi kipinäksi. Lopulta sekin muuttuu epäilyksi siitä, onko mitään todellista intohimoa koskaan ollutkaan. Tuossa vaiheessa niljakas vieras nimeltä välinpitämättömyys kopistelee jo saappaitaan eteisessä.
Eläkepäivänsä pitkällä kahvi- ja musiikkihetkellä aloittavan Heikin tapauksessa ohimenevään hetkeen tiivistyvä välinpitämättömyys näyttää vaativan hintansa melkoisella ryövärinkorolla. Surkean sään vuoksi kyytiä pyytänyt vaimo saa tältä vain tekosyitä, ja kun puolen tunnin päästä soi puhelin, niin silloin on jo myöhäistä harkita uudelleen. Yksinään sankkaan lumisateeseen lähtenyt vaimo on törmännyt autollaan vastaan tulevaan rekkaan.
Kuolema ei kuitenkaan ole vain loppu, vaan se on myös muutos – tai ainakin mahdollisuus siihen. Leskeksi jääneen Heikin tapauksessa muutos tarjoaa kättään kahdestakin suunnasta, kun hän lukuisilla hautausmaakäynneillään tutustuu varakkaaseen ja määrätietoiseen perijättäreen, Eevaan, ja kun sosiaalisen median mahdollistamien yhteyksien myötä kuvaan tulee myös suuri nuoruudenrakkaus, tätä nykyä Espanjassa asuva Mayra. Kaksi naista ja yksi mies on jo alun alkaenkin haasteellinen yhdistelmä, mutta kun mies sattuu olemaan huonon omatunnon riivaama ja naisillakin on omat salaisuutensa, niin yhdistelmä muuttuu melkoisen ohdakkeiseksi.
Rikosromaaneillaan meriittinsä ansainnut Manner on tuoretta kirjallista jälkeään seuratessaan luonut teoksen, jonka lukee mielellään kannesta kanteen, vaikkei noin muuten viihtyisikään kauheasti ihmissuhdetarinoiden äärellä. Vaikuttavin sävyin maalailevan prologin jälkeen juoni pauloo otteeseensa, ja vaikka rytmi onkin tuntuvasti seesteisempi kuin kirjailijan muissa töissä, ei kirjassa ole mielenkiinnottomia suvantoja. Manner on myös onnistunut käsittelemään monia inhimillisesti ja moraalisesti raskaita aiheita, kuten eutanasiaa, syyllistymättä sen enempää moralisoimiseen kuin myöskään romantisoimiseen. Yhteenvetona sanoisin, että Mayra on ajatuksia herättävää lukemista syksyn pimentyviin iltoihin.
LISÄÄ JUTTUJA:
