Magian mestarit ja heidän loitsunsa
Koprofagia jätti pahan maun suuren maagikon suuhun
Myyttien ja magian tutkija, filosofian maisteri Harri Lapinoja on koonnut kirjaansa Magian mestarit ja heidän loitsunsa kymmenen maagikon ja salatieteilijän elämäntarinat. Suurin osa käsittelyn kohteena olevista tapauksista on magiaa yleistajuisesti esittelevän kirjallisuuden standarditavaraa, mutta mukana on myös muutamia pienemmälle huomiolle jääneitä salatieteilijöitä, kuten Joséphin Péladan ja Dion Fortune.
Lapinoja ei aloita kirjaansa johdantoluvulla, jossa hän esittelisi aiheensa ja määrittelisi käsitteensä. Tämän ratkaisun seurauksena lukijalle jää varsin hämäräksi, mitä oikeastaan on se magia, jota kymmenpäisen ja kaikenkarvaisen porukan elämäntarinoista yritetään haarukoida esiin. Tämä ei ole ongelma lukijalle, jolla on jo jonkinlainen käsitteellinen ymmärrys magiasta tai jota sellainen ei alkuunkaan kiinnosta, mutta magiaa vilpittömän tiedonintressin kulmasta lähestyvä lukija lähetetään oudoille vesille ilman karttaa ja kompassia.
Vaikuttaa myös, että kirjan takakannen lupaamat suuret maagikot, mahtava taikuus ja mahdollisuus kurkistaa arkipäiväisyyden takaiseen todellisuuteen, jäävät suurelta osin vain lupauksiksi. Monilla Lapinojan – ja myös muiden – mestareiksi korottamilla maagikoilla oli selvästikin mielikuvitusta ja kirjallista lahjakkuutta, mutta usein kallokopassa marinoitujen houreiden ja kouriintuntuvan todellisuuden kohtaaminen meni melko lailla yksi yhteen auki lennähtävän oven ja murtuneen nenän kanssa. Uuden aikakauden profeettana itseään pitänyt Aleister Crowley ei poistunut tästä maailmasta irstas virne naamallaan ja turmeltujen neitsyiden ympäröimänä, vaan kulahtaneena sekakäyttäjänä, jonka vierellä ollut ginipullo oli sekin pummaamalla hankittu.
Täytyy kuitenkin myöntää, että Lapinoja tekee käsittelemilleen maagikoille kunniaa iskemällä heistä legendaa tavalla, joka ei kauheasti häviä mestareille itselleen. Erinomaisen esimerkin tarjoaa Lapinojan veistelyt Jeesus Nasaretilaisen ylimaallisesta alullepanosta:
Astraaliruumiissa suoritettu maaginen yhdyntä on jumalalta tempaus jo sinällään, mutta mikäpä ei olisi normaalia kaikkivoipaiselle olennolle, joka tunnetusti nauttii kepposista, kidutuksesta, verilöylyistä ja kansanmurhista. Ilmeisesti viattomien, varattujen ja koskemattomien tyttöjen raiskaaminen ei ollut hänen mielestään kovin raskauttava raakuus pitkän listan jatkeeksi. Poloinen Maria oli sentään vakituisessa parisuhteessa elävä nainen ja hänen salahedelmöityksensä oli moraalisesti hyvin arveluttava toimenpide.
Harmi vain, että tällaisella lennokkaalla viihteellisyydellä on myös tympeä kääntöpuolensa. Aivan erityisen pistävästi tämä kolikon tuhnuinen kääntöpuoli tulee esiin Anton LaVeytä käsittelevässä luvussa, joka on kertakaikkiaan vaivaannuttavaa luettavaa. Ensinnäkin Lapinoja hämmentää sekaisin LaVeyn itsensä luomaa ja hänen seuraajiensa sokeasti uskomaa henkilökulttia sekä objektiivista historiaa. Toisekseen hän lukee tuota objektiivista historiaa niin valikoiden, että lopputulos on parhaimmillaankin harhaanjohtava. Jos haluaa käsitellä laveylaisesta juuresta siinnyttä satanistista liikehdintää, niin luultavasti satanistipiirien sisäpiirivitsi nimeltä The Satanic Temple ei ole tässä se tärkein tai edes yhdeksänneksi tärkein asia. Mielenkiintoista onkin, miten Lapinoja ei ole saanut edes sivulauseessa mainittua Setin Temppeliä tai mitään muutakaan niistä verrattain lukuisista järjestöistä ja ryhmistä, jotka ovat jatkaneet LaVeyn perintöä muutenkin kuin huomionhakuisen fantasialarppaamisen muodossa.
Magian mestarit ja heidän loitsunsa ei jätä suuhun samanlaista jälkimakua, kuin mikä seurasi Aleister Crowleyn kokeiluista koprofagian parissa, mutta kieltämättä teos on pieni pettymys. Parisataasivuisen ja lennokkaasti kirjoitetun kirjan lukee sujuvasti kannesta kanteen, mutta anti jää lopulta laihanlaiseksi. Tekstissä on kiireessä kasaan kursitun tuntu, jota hutiloiden tehty oikoluku vielä entisestään vahvistaa.
LISÄÄ JUTTUJA:
