Joel Haahtelan 14. romaanissa Yö Whistlerin maalauksessa lähestytään elämän isoja kysymyksiä: Millaisten kuvitelmien varaan elämä rakentuu ja voiko ihminen olla koskaan vapaa?
Kirjan jokainen sana on kuin koru, jota voi tarkastella eri kulmista ja eri etäisyyksiltä hitaasti tutkien. Teos on Haahtelalle ominaista kauneuden ja totuuden etsimistä, vaiheittaista eheyden saavuttamista.
Romaanin päähenkilö haluaa jättää maailmaan jotain pysyvää ja kaunista ennen kuin on aika jättää elämä. Hänellä on suunnitelmana laatia perhoskirja vanhalla kuparipainatustekniikalla ja maalata kuvat akvarellein esikuvana luonnontutkija Maria Sibylla Merian.
Lähes pakkomielteinen tarve saa hänet matkustamaan Sergein luo Yorkshireen Englantiin. Sergein, jonka hän kohtasi piikkipensaan peittämällä kallioharjanteella Naxoksen saarella etsiessään harvinaista kreikankultasiipeä, Lycaena ottomanaa.
Matka nostaa mieleen menneisyyden, äidin joutumisen psykiatriselle osastolle ja tapahtumat sairaalan ullakolla. Surulliset kohtalot asettuvat lomittain ja elämän merkityksellisyys ei vaadi menestystä vaan kohtaamisen.
Yksityiskohdat ovat merkityksellisiä, eikä elämä ole sattuman virrassa ajelehtimista. Lohdullisuus kerää surun sirpaleet ja niistä muotoutuu elämä. Mystinen Sergei on odottanut vuosikymmenet, jotta nuoruuden rakkaus palaisi hänen luokseen ennen kuin on liian myöhäistä.
”Yö paljasti heidän sisimpänsä ja kaiken mitä he eivät halunneet nähdä, sen minkä he peittivät monimutkaisin naamioin ja manööverein. He näkivät Whistlerin yössä itsensä sellaisina kuin he todella olivat, eivätkä kestäneet sitä. Ja samalla he näkivät jotain vielä kauheampaa, nimittäin äärettömän tyhjyyden, sydäntä särkevän yksinäisyyden, ei minkään.
Ja silti: yön rajalta heijastui meidän elämämme, tämä ainoa, kiivas vastalause katoamiselle.”
Yö Whistlerin maalauksessa on kaunokirjallisuutta, mutta siinä on myös tietokirjan piirteitä. Tiedot perhosista, taiteesta ja kirjallisuudesta antavat mahdollisuuden yleissivistyksen laajentamiseen. Tiedot asettuvat lähikehityksen vyöhykkeelle tavoitettaviksi. Paitsi tiedollisesti myös kokemuksellisesti maailmankuva laajenee.
Kirjassa maailma näyttäytyy tavalla, jolla sen alkaa nähdä hieman toisin. Näkökulman vaihtaminen luo lohdullisen tunnelman, joka on Haahtelan kirjoissa tyypillistä. Vaikka kirjat eivät ole uskonnollisia, niissä asuu pyhä rauha, harmonia ja ilo samaan aikaan.
Luin kirjaa viivytellen säästääkseni sivuja tuleville päiville. En halunnut kirjan loppuvan ja laskin sivuja, etten huomaisi tarinan päättyneen. Kirjan lukeminen oli nautinto ja voin lämmöllä suositella sitä totuuden ja kauneuden tavoittelijoille. Kirja jatkaa Haahtelan trilogialle ominaista tyyliä ja siitä on löydettävissä tuttuutta, jota on oppinut kaipaamaan.