Eeva Maria al-Khazaali: Dakota
Joskus vain on päästettävä irti
Eeva Maria al-Khazaali on oululainen runoilija. Hänen esikoisteoksensa Unelma julkaistiin vuonna 2009 nimellä Eeva Karhunen. Vuonna 2018 ilmestyi Että näkisin siitä unia, vuonna 2020 Paperi, haavoja. Dakota on runoilijan neljäs teos.
Olemisen vaikeus
Dakota, ylväs.
Joskus hän on hän.
Syksyn tummina päivinä,
hän on hän, Dakota.
Muina, sinä.
Eeva-Maria al-Khazaalin uusin runoteos on mukaansatempaava, kahdesta osasta rakennettu erittäin vahva kasvukertomus henkilöstä nimeltä Dakota ja hänen ystävästään, tarinankertojasta.
Ensimmäisessä osassa Paras ystävä Dakotan ystävä kertoo Dakotan sekä myös itsensä lapsuudenhistoriaa. Hän kertoo kasvutarinaa kohti aikuisuutta korostaen teoksessa esiintyvän henkilön lapsuudessa koettuja asioita ja tavattuja ihmisiä. Hän kertoo myös kasvavasta ympäristöstä ja heidän henkilökohtaisista näkemyksistä, aatteellisista heräämisistä ja erilaisten ympäristöjen antamista kasvumahdollisuuksista.
Dakota tulee tekemään suuria
asioita elämässään, sanovat.
Me muut emme.
Tarinankertoja maalaa hyvin vahvan ja kauniin kuvan nuorista naisenaluista, jotka kasvavat yhdessä yhdeksi, mutta runokirjan toisessa osassa Suuri maailma tarinankertoja irtaantuu selkeästi Dakotasta ja alkaa elämään omaa elämäänsä jättäen Dakotan taakseen.
En kuuntele,
kastelen peikonlehden.
Jään väliin,
putoan kauemmaksi.
(Teen itselleni jotain, itselläni.)
Se on halveksittavaa, Dakotalle.
Naurettavaa.
Dakotaa itseään ei tavata kummassakaan osassa, mutta runoilija on osannut tuoda henkilön lähemmäksi lukijaa kertojan avulla. Hänen avullaan lukija voikin kuvitella näkevänsä suoraselkäisen, eloisan, ympäristöstä kiinnostuneen, puheliaan ja sanavalmiin, muutoksille alttiin naisen, joka ei joko pelkää mitään tai ei ainakaan myönnä sitä. Pelko, ahdistus ja olemisen vaikeudet jäävät Dakotan varjoon, ja tilalle astuu vapaus valita aatteet ja vaatteet.
Irtautuminen pakon edessä
Lukija voi lähestyä tarinankertojaa monella eri tavalla, mutta kertomuksen edetessä tarinankertojan omakohtaiset kokemukset ja Dakotan varjoon jäämisestä ja itsensä hylkäämisestä syntyneet toiseuden ja kyllästymisen tunteet ovat luettavissa äänensävystä, joka välittyy hyvin rakennetuista, selkeistä lauseista.
Nimettömäksi jääneen tarinankertojan toiseutta, paikoin myös kyllästymistä huokuva äänensävy kuitenkin lakkaa, kun eräänä päivänä yhteen kasvaneista toinen irtaantuu ja valitsee kenties pakon edessä vapauden. Irtaantumisesta aiheutuva suru on käsin kosketeltava, mutta innostus oman tien löytämisestä voittaa surun tunteen.
Mitään ei voi selittää tyhjiin.
Ei kenellekään.
Et koskaan tehnyt mitään väärin.
Minä vain päätin
kasvaa aikuiseksi. Ilman sinua.
Peilikuvia, heijastuksia vai kuvitelmia
Runoilijan alkusanat tarjoavat lukijalle pienen juonipaljastuksen, mutta eivät silti selitä koko monitulkintaista, monisyistä ja ennen kaikkea moniteemaista kasvutarinaa. Metafiktiivinen, filosofinen ja mielestäni myös aatehistoriallinen kasvutarina on samaistuttava ja siten helposti lähestyttävä.
Teoksessa esiin nostetut teemat korostavat inhimillisyyttä ja tavallisissa jokapäiväisissä suhteissa esillä olevia tuntemuksia. Runoilijalla on virkistävän laaja sanavarasto ja tyyli sijoittaa sanoja lauseisiin niin, että ne lyhyiden säkeiden kanssa muodostavat nautinnollisia suunmyötäisiä paloja, joita ei ole kiire tulkita tai analysoida.
Teos herättää kysymyksiä siitä, kuka Dakota todella on ja voisiko hän olla kenties tarinankertojan toivoma heijastus itsestään. Toisaalta teos antaa mahdollisuuden kuvitella, että runoteoksessa päähenkilöksi luettava Dakota voisi olla heijastus lukijan omista toiveista uskaltaa olla oma itsensä ja tulla esiin varjoista, joita muut omassa elämässä olevat henkilöt voivat langettaa.
Tärkeintä on kuulua johonkin,
löytää ne ihmiset, jotka haluavat
vielä keskustella, peitellä jätesäkeillä
ikkunat.
LISÄÄ JUTTUJA:
