Megg, Mögg ja Pöllö
Simon Hanselmannin tekemän Megg, Mögg ja Pöllö -sarjakuvan suomenkielinen kokoelma-albumi käsittelee melkoisen vakavia asioita hyvin absurdin mustan huumorin säestyksellä. Huumeriippuvainen noita Megg, tämän samaisen noitaneidin haaroja nuoleva poikaystävä ja lemmikkikissa Mögg, sekä heidän alkoholisoitunut kämppäkaveri Pöllö. Tarjolla olevia hulluja hahmoja on vielä lisää. Kaikki enemmän tai vähemmän sekoillevat milloin mistäkin päihtyneenä.
Kumioravan julkaisema tuhti ja kovakantinen kokoelma-albumi sisältää 360 sivua täyttä asiaa. Kunnioitettava julkaisu on ehtinyt jo lähes muutaman vuoden ikään, mutta on ajankohtainen taas, koska sen taitellut artisti kunnioitti suomalaista sarjakuvakansaa tänä vuonna Helsingin sarjakuvafestareilla olemalla yksi sen vieraista.
Heti kokoelman ensimmäisiä sivuja selatessa homman nimi käy varsin selväksi. Sisältö ei todellakaan ole kaikille sopivaa. Megg ja hänen kissansa Mögg ovat niin sanotusti “hommissa” jo ensimmäisessä stripissä. Tämän jälkeen albumin meininki jatkuu melko pitkälle samoja latuja hiihtäen; milloin bongi pöhisee ja piriä tai muita huumeita napsitaan. Joku hahmoista joutuu raiskatuksi muiden toimesta. Albumi on täynnä seksiä, rikoksia, päihteiden väärinkäyttöä. Oikeastaan mitään tabuja sarjakuvassa ei tunnu olevan. Sen arvomaailma on täysin sairas ja vieroksuu kaikenlaisia normaaleja moraalikäsitteitä, mutta mikäs sen hauskempaa? Sairaan huumorintajun omaavalle ihmiselle tämä on kyllä ihan ok.
En kuitenkaan hetkeäkään usko pelkän sikailun ja shokeeraavuuden olevan ainoa agenda Hanselmannin sarjakuvissa. Kyllä stripit kertovat hänen omaa karua näkemystä tästä maailmasta ja ihmisistä. Kaiken huumorin alla soi surullinen pohjavire. Päihteet tuntuvat olevan eskapismia parhaimmillaan sarjakuvan hahmoille. Hanselmann on itsekin nähnyt elämän nurjaa puolta jo lapsena, jos muutamasta lukemastani haastattelusta voi mitään päätellä. Kirjaan olisi voinut kyllä lisätä jonkun pienen biografian taiteilijasta. Se olisi ehkä ollut omiaan avaamaan sarjakuvan olemusta hieman paremmin siihen aikaisemmin perehtymättömälle lukijalle.
Hanselmannin piirostyyli on melko naivistista. Hahmot näyttävät melkeinpä siltä kuin olisivat lähtöisin lapsen kynästä. Tämä sopii erinomaisesti rankemman sisällön kanssa yhteen, saaden entistä hämmentävämmän vaikutelman aikaiseksi. Hanselmann näyttää olevan kuitenkin aika kokeilullinen luonne. Albumin aikana näkee paljon erilaisia tyylikokeiluja ja välillä jälkikin on erittäin tunnelmallista. Kaikista stripeistä ei aina edes uskoisi piirtäjää samaksi, jos edelliseen strippiin lähtee suoraan vertaamaan.
Voisin sanoa pitäväni Megg, Mögg ja Pöllö -kirjasta melko paljon. Avattuani sen ensimmäistä kertaa ihan vain kurkistaakseni sisältöä, en enää saanut laskettua sitä käsistäni. Päädyin lukemaan koko julkaisun yhdellä kertaa –hörötyksen ja naurunremakan saattelemana tietysti. Mustan ja ei-niin-korrektin-huumorin ystäville tätä voi kyllä suositella. Mutta muistakaa käyttää päihteitä kuitenkin vastuullisesti, ettei ihan Meggin, Möggin ja Pöllön tasolle vajota siellä.
