Bättre Folk 2023

Aurinko paahtaa meren laajuudelta ja Marjaniemi kihelmöi ja sorisee, sillä festarit ovat alkaneet. Musiikkia ja kirjallisuutta yhdistelevä Bättre Folk on loppuunmyyty, mutta olo on kotoisa. Saavuin Hailuotoon edellisenä iltana ja yövyin vanhassa hirsitalossa niityn keskellä.

Usvaisen pihapiirin unenomaisuus säilyy, vaikka olen nyt veden ja valon ympäröimä. Löydän ystäväni, kirjailija Laura Juntusen pienen lavan läheltä juuri kun olemme soittamassa toisillemme. Rutistamme syvään ja molempia jännittää älyttömästi.

L: Mää pelkään että oksennan. Miksihän sitä asettaa itsensä toistuvasti tällaisiin tilanteisiin, vaikkei yhtään tykkää olla esillä ja koko homma ahdistaa monta päivää!

S: Niin, sitä on tullut mietittyä useamman kerran oikeastaan siitä asti kun ollaan tavattu. Ja taas mennään, ihanaa!

L: Nyt mä vaan keskityn siihen ajatukseen, että jännitys kertoo siitä, että tämä on minulle tärkeää.

Laura Juntunen ja maaginen valo. Kuva: Sonja Kaisanlahti.

Laura on kutsuttu esiintymään Bättreen suurta suosiota saaneen Subutex-kaupungin kasvatit -teoksensa ja keväällä 2024 ilmestyvän uuden kirjansa tiimoilta. Se käsittelee tyttöyttä, mielenterveyttä ja väkivaltaa. Myös pian kuultava runoteos liikkuu siellä; tekstit ovat todellisia ja säihkyvän vahvoja.

Minulla on kunnia esiintyä Lauran kanssa luodon tuulisen kärjen herttaisella, autosta esiin lasketulla lavalla. Meillä on punaisia kukkia, musiikkia, runoja ja muistiinpanoja. Olemme tyytyväisiä, jos eteemme eksyisi muutama tai kymmenen ihmistä, mutta kun esitys alkaa, lavan edessä olevalla kummulla paistattelee jo satoja kasvoja. Hiljaisuus. Alkuruno. Siirtymä.

Jännitys meri-ilmassa, lokit ovat karanneet. Kerromme tytöistä, naisista, vallasta. Rikotuista asioista ja rikkinäisistä ajatuksista. Pyhimyksistä jotka kuihtuivat pois.

Kiitos että olet ja puhut säröksi muuttuvan melodian päälle. Ja puhut tästä kaikesta, koska sinun on puhuttava, ja lauseiden keskellä ihmiset sulkevat silmänsä valkoisessa auringossa.

Sitten Laura lausuu: ”Sitä viimeistä en voi kirjoittaa / Hyppään suoraan siihen, jossa minusta tulee vapaa.”

Runoesitys luodon kärjessä. Kuvaaja Jukka Myyry.

Jälkeenpäin olo on raukea, Laura sanoo ja hymyilee, mutta valo on ihan maaginen. Esitys on ohi, syömme ahvenia ja seuraamme päälavan esiintyjien ja apukäsien kuhinaa ympärillä. Minuakin tärisyttää. Laura miettii onko hän väsynyt esityksestä vai siitä, että hän on sitä ennen pyöräillyt 14 kilometriä keskellä peltoja, sitten vaihtanut vaatteet ja laittautunut pienessä teltassa ilmapatjojen päällä.

Haluaisimme mennä katsomaan alkavia keikkoja, mutta päädymme pohtimaan, kuinka rankkoja aiheita tällaisilla festareilla kannattaa käsitellä ja miksi omien tekstien esittäminen on niin vaikeaa.

L: Ja miksi niitä silti haluaa esittää?

S: Ehkä se on ainoa keino mitä me tiedetään.

L: Keino mihin?

S: Olla olemassa. Sanoa… jokin näkyviin.

L: Niin. Kai joku asia sitten on niin tärkeä. Tai siis, osa ihmisistä on vaan hiljaa. Eikä kaikki käsittele niiden traumoja julkisesti.

S: No minusta se on rohkeaa. Ja itsekin tykkään kuunnella niitä kaikkein synkimpiä juttuja. Joskus kirjoittaessa mietin kiinnostaako ne haavat ketään, mutta toisaalta muiden vaikeudet kiinnostaa paljonkin.

L: Kyllähän selkeästi jonkinlainen synkkyys kiehtoo, jos miettii millaisia esiintyjiä kirjailijalavalla tänäkin vuonna nähdään. Itse odotan erityisesti Susanna Hastin keikkaa.

S: Odotan myös Paperi T:tä ja Ruusuja. Molempien uusilla levyillä ollaan tummissa vesissä.

L: Niin tietysti!

Takahuoneen telttakatoksessa ilma on savuista, ja tiirat lentelevät läheltä kivisellä rannalla. Kauempana ihmiset kahlaavat meressä äänekkäiden aaltojen läpi. Tunnistan heistä yhden, pikkusiskoni kädet puuskassa.

Voisin mennä uimaan, tai paljuun, Laura ehdottaa. Täällä on kaikkea. Lähdemme rönsyilemään, ja pöytäseurueen kanssa keskustelu siirtyy luodon moninaisiin lintuihin ja yöperhosiin.

S: Näin viime yönä mökin seinässä hyvin kauniin pörröpäisen yökkösen.

L: Yöt Hailuodossa on ainutlaatuisen kauniita. Se valo, ilma, kaikki.

S: Ja utu! Metsät ja pihapiirit haalistuneissa väreissä. Oon saanut niistä hetkistä monia runoja.

Pitkospuut vievät alueelta. Tiirat pesivät rannan heinikossa. Kuva: Sonja Kaisanlahti.

Luonto on näiden juhlien hienoimpia asioita. Maisema tarttuu kiinni, sokaisee ja menee päähän. Loppuillasta hiukset ovat suolasta kiharat ja iholla välkehtii. Paljaalla alueella tuuli on usein kiivas, mutta tänään se on erityisen lempeä.

Musiikki on soinut jossain jonkin aikaa. Haluamme jo katsomaan alkaneita esityksiä, haluamme sekoittua osaksi ilossa lainehtivia ihmisiä ja laskeutuvaa purppuraa. En jaksa nyt kerätä lauseita. Luoto kajahtelee, vielä ei ole yö.

LISÄÄ JUTTUJA: