Annamari Marttisen teos Häiriömerkintä on ajankohtainen kuvaus nykyihmisen yllättävän helposta mahdollisuudesta ajautua maksuhäiriöiden aiheuttamaan ahdinkoon.
Karoliina huomaa luisuvansa yhä syvemmälle velkahelvetin pyörteisiin, kun vanha asunto ei menekään kaupaksi. Varoitteluista huolimatta hän on ostanut uuden asunnon ennen vanhan myymistä kiinteistönvälittäjäänsä luottaen. Asunnon remontointiinkin uppoaa kuin huomaamatta tuhansia euroja, ja kaikki on teetettävä velkarahalla.
Maksun aika koittaa, mutta rahaa ei olekaan. Kun eronnut yhden lapsen äiti saa lisäksi potkut työstään, on hänen turvauduttava vihoviimeiseen oljenkorteen, pikavippiin. Ja toiseenkin. Tiivistunnelmaiseksi kehkeytyvä romaani on naisen alati juoksevaa tajunnanvirtaa, jossa epätoivo ja toivo vaihtelevat.
Päähenkilön tuntemaa häpeää ja itseinhoa kuvataan niin tarkkanäköisesti, että häneen on vaikea olla samaistumatta. Karoliina on todella ahdistunut ja niin on lukijakin. Miksi nainen pitkittää epätoivoista tilannettaan niin kauan? Eikö mitään ole tehtävissä, vaikka velkojat ovat ovella ja häiriömerkintä uhkaa?
Valtava häpeä estää Karoliinaa pyytämästä apua. Sinnikäs nainen ei avaa suutaan lähimmilleen vasta kuin viimeisessä hädässä – sitten kun avaamattomat laskut pursuavat ulos lipaston laatikosta. Häpeäkynnyksen ylittävä puhelu mummolle ei tuota kuin satasen, joka ei paljon lämmitä. Virastojen palvelunumeroiden jonotusmaksut tuntuvat pöyristyttäviltä, kun asiakkaalla ei ole vara maksaa edes puhelinlaskuaan.
Että lause rahaa ei ole tarkoittaa että rahaa ei ole. Suomen kielen ilmaisu, kaksi sanaa: ei ole. Ei ole ei ole sama kuin on vähän.”
Marttinen saa ylläpidettyä velallisen tunteman piinaavan ahdistuksen alusta loppuun. Karoliinan päänsisäinen tunnemyllerrys vyöryy lukijan päälle pitkien ja polveilevien virkkeiden nopeatempoisuuden myötä.
Teos kuvaa kouriintuntuvasti nyky-yhteiskunnan armottomuutta sekä häpeän luomaa sosiaalista ulkopuolisuutta, jonka kurimukseen yhdestäkin virheestä saattaa joutua. Missä ovat auttajat, kun häpeä estää avunpyynnön?