Paluu – Victoria Hislop
Olen hirvittävän huono lukemaan kepeää chick litiä, mutta kohtalaisen valveutunut selaamaan monisyisiä perhekronikoita historian myllerryksen varjoissa. Valitettavasti Victoria Hislopin toinen romaani Paluu kallistuu kunnianhimoisesta pyristelystään huolimatta enemmän ensiksi mainittuun, kuin jälkimmäiseen kategoriaan. Teos on sydämellinen ja herttainen, mutta poljennoltaan hidas ja lattea, ja kerronnaltaan hieman persoonaton ja jokseenkin toisintomainen.
Hislop tarttuu teoksessaan hauskasti yleiseen ilmiöön, jossa keski-ikäiset brittinaiset aloittavat tanssiharrastuksen palauttaakseen elämäänsä intohimon ja nuoruuden kiihkon. Näin käy myös Sonialle, joka havahtuu ajautuneensa avioliitossaan umpikujaan kuin häkkiin teljetty kanarialintu. Puoliso James nauttii steriilistä, merkkituottein kuorrutetusta, rikkaasta ja näennäisen luksuksentäytteisestä elämästä, säännöistä, hiljaisuudesta sekä ylemmyydenarvon tunteesta. Sonia taas kaipaisi arkeensa lisää pyörteitä, roiskeita ja spontaaniutta, ja päätyy ystävänsä Maggien kanssa salsatanssitunneille. Pian Maggie ehdottaakin, että he livistäisivät äkkilähdöllä halpalentoyhtiön siivin aurinkoiselle tanssilomalle Espanjan Granadaan. Tapasten, myskin, nahkaisten kenkien, hien ja helteensekaiset aromit lumoavat Sonian ja täyttävät ensi kertaa vuosiin onton tyhjyyden tämän rinnassa.
Hislopin meriitiksi on laskettava se, että hän tuntee aihealueensa. Kuvaus espanjalaisesta, musiikin rytmittämästä tanssikulttuurista on sykähdyttävää ja tenhoavaa, liitelevää ja voimakasta. Vahva tanssi yllyttää, härnää ja elähdyttää myös Soniaa. Hän ajautuu eräänä lomapäivänä yksin katukuppilaan, ja päätyy keskustelemaan kasvokkain vanhan Miguel-nimisen miehen kanssa, jonka sydäntä painavat poispyyhkiytymättömät muistot Espanjan sisällissodan ajoilta. Miguelin pitkä kertomus erään perheen katkerista ja murheellisista kokemuksista paljastuu kirjan varsinaiseksi juoneksi.
Hislopin perimmäinen tavoite on vaietun, kolkon historian paljastaminen. Vaikka selostuksen faktat ja yksityiskohdat tuntuvat olevan kunnossa, jostain syystä teoksen fiktiivinen osuus ei puhuttele. Suuria rakkaustarinoita valtavien aikahyppyjen takaa on kuultu lukemattomia kertoja ennenkin, mutta nyt tunne ei välity, ja jää lämpötilaltaan tihkusateessa sinnittelevän leirinuotion tasolle. Tämä johtuu siitä, että Hislopin ripottelemat sanankäänteet ja juonenpurkaukset ovat tempoltaan hiipivän viivytteleviä, jopa ujohkoja, ja ulosanniltaan tavattoman kliseisiä. Jännitys ei pääse painostamaan lukijaa edes sodan julmimmissa räjähtelyissä, vaan tuudittaa iltaisen kuulijansa hellään horrokseen kastanjettien naksahdellessa ja vannehelmojen hulmutessa jo unen tuolla puolen.
Onkin suuri harmi, ettei Hislop kykene hyödyntämään laajaa materiaaliaan ja tärkeää aihettaan luovemmin ja vaikuttavammin, vaan on paikoin jopa vähän teennäisen pinnallisen tuntuinen. Vaikka Hislop esimerkiksi kirjansa kautta pyrkii moittimaan, että espanjalaiset tunnetaan maailmalla ikävän stereotyyppisesti ainoastaan flamencotanssin ja härkätaisteluiden kautta, valitettavasti hän itse sortuu aivan samalla tavalla valjuun ja kapeaan näkemykseen sekä kulttuuristen konventioiden korostamiseen.
Tietysti Miguelin kertomus punoutuu lopussa kohti Sonian päämäärätöntä hapuilua ja antaa samalla tälle vastauksia siihen, miten toimia – eräänlaisen avaimen tasapainoon, itsensä hyväksymiseen ja hyvää oloon. Mutta dramaattiseksi tarkoitettu suuri paljastus on sellainen, jonka lukija keksi jo yli sata sivua aikaisemmin: järkälemäinen kirja ei ole aivan mittansa veroinen, ja suuri perhetragedia tarvitsisi eittämättä rohkeampaa ilmaisua ja riskinottoa, samankaltaista vaikeiden valintojen ylittämistä, jota kirjan henkilötkin joutuvat pakon edessä tekemään.
Ainoastaan luonnehdinta espanjalaisten evakkovaelluksista Ranskaan, näiden hylkivä vastaanotto, sekä keskitysleirien kaltaiset epäinhimilliset olot koskettavat ja saavat pohtimaan oman kulttuuri-identiteetin sekä yleisen solidaarisuuden merkityksiä. Jopa Isossa-Britanniassa paikalliset pälyilevät kummastellen parhaimpiinsa pukeutuneita espanjalaispakolaislapsia, sillä ovat odottaneet huhujen perusteella näkevänsä petomaisia villi-ihmisiä. Pelko tekee ihmisestä toiselle vieraan.
Paluu sopii pehmeydessään erinomaisesti lomalueskelijan rantakassiin varvassandaalien vierelle tai vasta Espanjan matkasta haaveilevan kirjahyllyyn: teos viljelee ilmapiirin virittämiseksi runsaasti espanjankielisiä sanoja tai sanontoja, joita kieltä tuntematon lukija pääsee päättelemään asiayhteyksien merkityksistä. Kirjalla on viihdyttävät hetkensä ja sen sisältö on helppo sulattaa raskaista teemoista huolimatta. Liian syvälle Välimeren aaltoihin ei kuitenkaan sukelleta, ja Hislop jättää näppituntumaksi kovin löyhän ja mielteenpainumattoman tunnetilan. Paluu onkin itsessään kuin turisteille tarkoitettu pikainen pakettimatka.
LISÄÄ JUTTUJA:
