Pohjoisen poika on seurannut valkoisen linnun tietä

Sovimme tapaamisen Tähtitornin kahvilaan, luonnollisesti, sillä kirjailija ja kulttuurin monitoimimies Jarmo Stoor on pitänyt kahvilaa viimeiset 15 kesää. Haastattelun kylkeen tarttuu mukillinen kahvia ja Makuseikkailun voittaja-annos, Ehkä maailman paras mustikkapiirakka, päällä pallo vanhanajan vaniljaa. Tämä on hyvä aloitus reilulle parille tunnille, kun Stoor kertoo kirjoistaan, musiikin tekemisestä ja elämästään.

Stoor on syntynyt 1966 Enontekiöllä ja asunut lapsuutensa ja nuoruutensa Peltovuoman kylässä, kylässä joen varrella. Useissa Stoorin kirjoissa on mukana muistoja ja kuvauksia noista seuduista ja ihmisistä. Ensimmäinen teos, Kiehiset (1999), sijoittuu pohjoiseen ja on oikeastaan tarinakokoelma.

– Niin kuin kiehisetkin ovat juurestaan yhdessä, eivät irrallaan kuin lastut, niin kirjan tarinoilla on yhteinen tekijä, kalareissu. Kiehiset on erikoinen eräkirja. Siinä ei ammuta yhtään eläintä ja suurin kalakin päästetään lopulta irti, Stoor kuvaa.

Kirjassa kuvattu kalan irti päästäminen on tapahtunut. Todellisuuden ja mielikuvien suhteesta, eli miten paljon taiteilija ammentaa omista kokemuksistaan ja käyttää vapauttaan tulkita kaikkea, Stoor toteaa nykäsmäisesti ”fifty-sixty” ja hymyilee.

Kaikkein omituisimmilta kuulostavat, uskomattomimmat tarinat, ovat kuitenkin totta.

Kirjoittamisen pakko ja palo

Mistä on syntynyt tarve ilmaista itseään kirjoittamalla, kirjoittamisen pakko? Stoor kertoo, että jo lapsena hän luki paljon. Lukeminen ja myöhemmin kirjoittaminen olivat herkän pojan keinoja päästä hetkeksi etäämmälle ylihuolehtivaisesta äidistä ja arjesta, omaan maailmaan.

Fyysistä työtä täytyi tehdä pienestä pitäen. Stoor kertoo päättäneensä nuorena pellon laidalla, raskaan ja pitkän päivän jälkeen, että hänestä tulee vielä joskus kirjailija. Tästä kuvasta ensimmäiseen julkaistuun kirjaan kului elämää toinen samanlainen pätkä, mutta määrätietoisuus ja tarve kirjoittaa saivat Kiehiset-romaanissa konkreettisen muodon.

– Kirjoitin Kiehisiä 17 vuotta ja tein siitä 17 versiota. Kun ensimmäiset kolme sivua tulivat valmiiksi niin ettei niihin enää myöhemminkään ole tullut muutoksia, annoin ne läheisille kavereille ja sanoin, että tässä on minun kirjan ensimmäiset sivut, Stoor kertoo.

Tärkeä kannustin oli myös kirjoituskilpailun voittaminen 16-vuotiaana. Diplomin ylänurkassa oli riekko, valkoinen lintu. Kirjassa Sieluhäkki (2013) nuoren pojan, Tarmon, mielikuvituskaveri sanoo lähtiessään: “Seuraa valkoisen linnun tietä”.

Kirjailija luuli pitkään lauseen tarkoittaneen kyyhkystä, rauhan lintua. Lukihan Stoorin, Enontekiön ainoan punkkarin, farkkuliivin selässä: “Rakastan rauhaa ja naapurin tyttöä”. Mutta pohjoiseen ja kirjoittamiseen, kirjoituskilpailun riekkoon, Stoor nyt yhdistää valkoisen linnun seuraamisen.

Omassa lapsuudenympäristössä kirjoittamista ei ymmärretty eikä kirjailijan ammatti ollut oikea työ.

– Muistan hyvin, kun voitin sen kilpailun, äiti toppuutteli, etten innostu liikaa. Ettei pidetä hulluna niin kuin Ismo-serkkua, jonka juttu oli julkaistu paikallislehdessä. Sen jälkeen Ismo oli sanonut, että hän on kirjailija, Stoor hymähtää.

Stoor ei ole käynyt kirjoituskursseja tai opiskellut kirjallisuutta. Sen sijaan hän on kolmen alan teknikko. Matemaattisesti lahjakas mies on ollut aina.

Kirjailijuudesta hän siteeraa Erno Paasilinnan ajatusta: “Oppineita ovat itseoppineet, muut ovat opetettuja.” Sopiipa Stooriin toinenkin Paasilinnan lausahdus: “Kirjailijaksi ei synnytä… On elettävä sellainen elämä, josta syntyy kirjailija.”

Alussa ja lopussa on paperia ja kynä

Ensimmäistä romaaniaan Stoor viimeisteli Hailuodossa, istuen rannalla paperinipun ja kynän kanssa. Myöhemmin hän sai tietää istuneensa Veikko Huovisen mökin edustalla.

Stoor kertoo vielä nykyäänkin tulostavansa tekstin isoin reunuksin ja kirjoittavansa reunamerkinnät paperille. Sanojensa vakuudeksi hän näyttää repustaan käsikirjoitussivuja, joissa on kynällä tehtyjä merkintöjä.

– Minulla on vielä Prässin (2021) käsikirjoitusversiot tallessa. Muista ei taida olla kaikkia, mutta Prässistä on, Stoor toteaa näyttäen käsillään, kuinka isosta pinosta paperia on kyse.

Kirjoittamisen prosessi on kuitenkin muuttunut vuosien varrella. Stoor kertoo, ettei hän alkuun halunnut kirjoittamisprosessin aikana lukea mitään muuta.

Hän mietti, että nuorena kirjoitustyyliin vaikuttivat paljon ne kirjailijat, joita hän ihaili. Tästä kirjailija pyrki tietoisesti pois. Nyt, kun oma ääni ja oma tapa kirjoittaa on vakiintunut, Stoor lukee myös kirjoittamisprosessin aikana. Enää se ei häiritse.

Alkuun kirjan tarina saattoi olla lähes valmiina mielessä, jo ennen kuin mitään oli paperilla. Siinäkin on tapahtunut paljon. Stoor kuvaa, miten voi vapaammin antaa tarinan henkilöiden viedä. Kaikkea ei tarvitse tietää tarkalleen etukäteen.

Voi kuulla, että kirjailija kokemuksensa myötä luottaa siihen, että henkilöt kuljettavat tarinaa omaan suuntaansa. Prosessi tuntuu vapaammalta, vaikka määrätietoisuus ja kirjoittamisen tärkeyden korostaminen eivät ole häipyneet.

Autofiktion haastava laji

Viimeisin kirja, Prässi, kertoo pitkäksi venyneestä kädenvääntökilpailusta, jossa lähtöasetelma on toiselle kilpailijalle epäreilu: vastapuoli ja tuomari ovat samasta maasta ja käytännössä tuomarin on vaikea, lähes mahdoton, tuomita virhettä vastustajalle.

Kilpailun asetelma sisutti Stooria. Tarinan kehyskertomus, kädenvääntökisa, on totisinta totta. Stoor vääntää kättä kansainvälisellä kilpatasolla.

Ottelun puuduttavassa, lähes pysähtyneessä tunnelmassa alkavat muistot vyöryä kirjalijan mieleen. Jokin asia tuo mieleen jonkun toisen, ja kirjassa surffaillaan varsin suvereenisti kahdessa ajassa: nykyhetken kilpailussa ja samalla lapsuuden ja nuoruuden Enontekiöllä, kotikylässä ja tapahtumissa siellä.

Kirjassa kertojan oma mielensisäinen ja ulkoiset, konkreettiset tapahtumat sekoittuvat lukijan mielenkiintoa ylläpitäväksi jännitysnäytelmäksi. Kun Prässin kannet avasi, se oli pakko lukea loppuun lähes yhdeltä istumalta.

Sieluhäkin tapahtumat sijoittuvat kokonaan pohjoiseen, ja siinäkin liikutaan kahdessa ajassa: Tarmo-pojan ja hänen Sohvi-äitinsä vaiheissa. Sieluhäkki on yksi hienoimmista nuoren pojan kasvukertomuksista, jonka olen lukenut. Sen tarina kehiytyy auki muistojen kautta.

Nuori poika elää paljon mielikuvissaan vastapainona usein kestämättömälle arjelle. Omista syistään ylihuolehtiva ja rajoittava äiti yrittää parhaansa mukaan pitää pojan suojassa, ehkäpä eniten omilta hankalilta mielikuviltaan ja kokemuksiltaan.

Lopulta Tarmolle käy hyvin. Hän pääsee vapaaksi, kasvaa ja kehittyy. Äiti taas jää oman sieluhäkkinsä vangiksi.

Teoksien omakohtaisuutta on vaikea väistää. Pohjoisen kylän tutut maisemat ja ihmiset kulkevat mukana tarinoissa. Toisaalta kirjailijalla on vapaus luoda tarinasta juuri sellainen kuin hän haluaa.

Autofiktio on kirjallisuudenlajina haastava. Sen vaikeus on siinä, pystyykö kirjailija kirjoittamaan teoksen niin, ettei lukijana jää tunkkainen olo, kuin olisi lupaa kysymättä tirkistellyt toisten elämää.

Mielestäni Stoor onnistuu teoksissaan väistämään tämän sudenkuopan hyvin. Osansa on varmasti sillä, että teksti on jouhevaa ja tarina kulkee. Murredialogi tuo pohjoisen tapahtumapaikat lähelle. Yksityiskohdat ovat hallussa. Tämä kaikki auttaa sietämään niitäkin sivuja, joissa tapahtuu lähes sietämättömiä asioita.

– Muistan kun kirjoitin Prässiä, niin näin monesti unta siitä, että tein niitä vatsalihasliikkeitä. Kirjat tulevat uniin myös. Raskaista aiheista on raskas kirjoittaa. Se on sitä traumanaulojen iskemistä mustaan sieluun, Stoor naurahtaa mutta vakavoituu samalla hetkeksi.

Prässi-kirjassa Stoor kuvaa takautumina nuoruuden kokemuksiaan. Kirjassa on kertomus siitä, miten nuoren miehen selkä meni niin huonoon kuntoon, ettei hän päässyt edes kävelemään. Määrätietoisesti Stoor kuntoutti selkäänsä tehden vatsalihasliikkeitä, lopulta tuhansia päivässä. Selkä kuntoutui ja kirjailijalla on tuolta ajalta vieläkin muistona vahvat vatsalihakset. Tästä on ollut iloa niin kädenväännössä kuin rugbyssakin.

Stoor puhuu mielellään myös ajastaan it-alalla ja motellinpitäjänä. Molemmista aiheista on syntynyt kirjoja. IT-alalta ovat kirjat Kestävää kehitystä (2007) ja Nokian varjossa (2014), joista Nokian varjossa on oikeastaan Kestävää kehitystä -kirjan sensuroimaton versio. Ja motellinpitäjän vuosista syntyi Motelli (2015). Tästäkin kirjasta on useampia versioita, viimeisimpänä näytelmäksi kirjoitettu kirja.

Kirjailijalla on tapana kierrättää mielenkiintoisia hahmoja kirjasta toiseen: näitä ovat vaikka vegaani eläinlääkäri, ihana punapuseroinen Mari ja kotikylän tiukkailmeinen mummo, Pennin Helmi. Näiden hahmojen löytyminen taas uudesta kirjasta tuo tuttuuden tunnelman, ja sille huomaa nyökkäävänsä tyytyväisenä.

Muutama sana musiikista

Stoorin tekstit taipuvat myös musiikkiin. Stoor kertoo, miten Kemin ajalta, kun hän opetti erityislapsia pommisuojassa, syntyi kirja Haave ihmisestä (2013). Aluksi runsas teksti pelkistyi lopulta ajatuksella, että ihmiset, joilla todella on ongelmia, eivät koskaan jaksaisi lukea niin pitkiä kirjoituksia. Niinpä romaani tiivistyi lyhyiksi luvuiksi.

Näiden tekstien – ja kaljakorin – kanssa Stoor lähti viettämään iltaa ystävänsä, muusikko Heikki Hallanoron luokse. Ajatuksena oli, että teksteistä tehdään musiikkia. Pitkälle venyneen äänityssession jälkeen seuraavana aamuna miehet olivat tarkastelleet tulosta.

– Sehän oli ihan kauheata kuraa. Mutta oli siellä yksi hyvä biisi, Mari! Huoraakin voi rakastaa. Se oli ensimmäinen biisi, joka Latistajilta tuli valmiiksi ja ainoa, jota ei voi koskaan soittaa livenä, koska meistä kumpikaan ei enää tiedä, miten se tapahtui, Stoor sanailee.

Alkuperäisestä nauhasta miksaaja Antti Karhu sai kuitenkin viimeisteltyä levylle päätyneen version. Latistajien tekstit ovat Stoorin käsialaa. Hän on myös äänessä keikoilla ja levyllä. Musiikista ja sävellyksistä vastaa Hallanoro.

Laulujen määrittely pakenee sanoja. Mutta se on varmaa, ettei tässä ole kysymys mistään jumppahumpasta. Laulut ovat läpisävellettyjä tarinoita, jotka tuovat tunnelmallaan kirjojen maailman eri tavalla konkreettiseksi, toistavat sitä sanojen ja musiikin kautta. Youtube-videoissa myös kuvat täydentävät teemaa.

Kokonaisvaltaiset teokset eivät jätä kylmäksi eivätkä päästä kuulijaa helpolla. Mutta vielä useamman biisin ja kuuntelukerran jälkeenkään en osaa sanoa, pidänkö niistä. Sen sijaan ne jäävät mielensyrjälle kuiskimaan häiritsevästi. Se lienee taiteen tunnusmerkki: jotain herää, vaikka ei tiedä mitä. Ehkäpä Latistajia täytyy kuulla myös ihan livenä, kunhan seuraava keikka tulee.

Uusia tuulia

Kirjailijalla on aina jotain työn alla, niin Stoorillakin. Tällä hetkellä hän kirjoittaa aivan toiselle yleisölle, lapsille. Tulossa on parikin kirjaa. Fantasiamaailma, vanhat tarut ja toisaalta ajankohtaiset lasten ja nuorten maailmaan kuuluvat asiat, ongelmatkin, ovat kirjojen aiheina. Hahmot ovat samaistuttavia, seikkailua ja jännitystä unohtamatta.

– Paljon puhutaan siitä, etteivät pojat enää lue. Kun katsoo niitä kirjoja, mitä on tarjolla, niin eihän pojille ole lukemista, Stoor toteaa.

Tähän kirjailija haluaa tuoda muutosta. Hän ajattelee, että kyllä pojatkin lukisivat, jos heille olisi mielenkiintoista luettavaa. Tätä uutta aluevaltausta ja tulevia kirjoja jään odottamaan mielenkiinnolla.

 

Julkaisuluettelo, kirjat:

Prässi (romaani) 2021 Into Kustannus
Kalevalan maailma (Mir kalevaly) 2019 Skifija (Suomalais-venäläinen antologia. Novelli Tuonelan joen vettä on antologiassa suomeksi sekä venäjäksi.)
Jeesuksen saappaanjälki (sarjakuvaromaani) 2019 Nispero Kustannus (Sarjakuvakäsikirjoitus Stoorin käsialaa Jeesuksen saappaanjälki -kirjan pohjalta. Sarjakuvapiirrokset Harri Filppa.)
Motelli-näytelmä (näytelmä kirjamuodossa) 2018 Nispero Kustannus
Motelli uudistettu painos* (romaani) 2016 Into Kustannus
Motelli (romaani) 2015 Into Kustannus
Nokian varjossa (romaani) 2014 Nispero Kustannus
Sieluhäkki (romaani) 2013 Into Kustannus
Haave ihmisestä (romaani ja musiikkialbumi) 2013 Nispero Kustannus
Jeesuksen saappaanjälki (novellikokoelma) 2012 Nispero Kustannus
Kestävää Kehitystä (romaani) 2007 Kustannus Rajalla
Maailmanparantaja Kuikkanen (romaani) 2005 Sanasato
Sonniasemanhoitaja Kutvonen (romaani) 2001 Sanasato
Kiehisiä (romaani) 1999 Sanasato

Julkaisuluettelo, äänikirjat, musiikkialbumit ja singlet:

Stoor sanoittaa, sovittaa ja esittää kirjoihinsa perustuvaa musiikkia Latistajat -yhtyeessä.
Isä-single* 2022 Nispero Kustannus
Prässi-single* 2021 Nispero Kustannus
Sieluhäkki äänikirja (lukija Jarmo Stoor)
+ musiikkialbumi, musiikkianimaatio Punainen villapaita
ja Making of -materiaalia (Muistitikku) 2016 Nispero /Into Kustannus
Motelli-tuplasingle + rap-kappale* 2015 Nispero Kustannus

Sieluhäkki äänikirja (lukija Jarmo Stoor)
+ musiikkialbumi 2014 Into Kustannus
Nokian varjossa -single* 2014 Nispero Kustannus
Haave ihmisestä + musiikkialbumi (CD)* 2013 Nispero Kustannus
Jeesuksen saappaanjälki -single* 2012 Nispero Kustannus

*Kappaleet ovat ladattavissa Spotifyssä ja ITunessa sekä kuunneltavissa Youtubessa.