Paras mahdollinen maailma
Mihin ihmismieli voi kyetä, jos totuus on liian kipeä kohdattavaksi?
Riikka Pulkkisen Paras mahdollinen maailma ei päästä lukijaansa helpolla. Teoksen filosofinen ja taiteellinen tyyli vie syviin mietteisiin isojen teemojen keskelle, mutta se voi myös etäännyttää lukijan. Pulkkisen odotettu uutuus on ennen kaikkea psykologinen kuvaus ihmismielen kyvystä sekä unohtaa että muistaa.
Tarinan päähenkilönä on juuri teatterikorkeakoulusta valmistunut nuori Aurelia, joka saa päärooliin tunnetun ohjaajan, Joachimin, kokeilevasta näytelmästä. Aurelian ja Joachimin välillä on salaperäinen, surullinen yhteys, sillä Aurelian ”valtaa tunne kuin hänet olisi kutsuttu käymään peremmälle, sovittamaan omia kipujaan ohjaajan kipuja vasten”. Aurelian kokemuksiin liittyy mystiikkaa ja symboliikkaa: onhan hän syntynyt samana päivänä, kun Berliinin muuri kaatui. Itä- ja Länsi-Saksan yhdistyminen on tausta, johon Joachimin ja Aurelian kokemukset pohjaavat. Näytelmällä he pyrkivät kuvaamaan muurin murtumista eri roolien kautta, mutta todellinen murtuminen tapahtuu tosielämässä.
Joachimin ja Aurelian menneisyyttä punotaan auki vähitellen. Pulkkinen hallitsee draaman kaaren luomisen, vaikkakin Joachimin raskas painolasti jää tarinassa ylimääräisen oloiseksi sivujuonteeksi. Toisaalta Joachimin tarina sysää liikkeelle muutoksen Aureliassa. Joachimin näytelmässä Berliinin muurin murtuminen ja sitä ennakoivat ja seuraavat tapahtumat ovat yhtäkkiä kosketuksissa myös Aurelian menneisyyteen, jonka hän on halunnut unohtaa.
Lukija valpastuu, kun Aurelian mielenterveys näyttää rakoilevan. Aureliasta tuntuu, kuin joku seuraisi häntä ja olisi hänen kanssaan, jopa olisi hän: ”Aurelia näkee itsensä edessään. Hänen edessään on nuori nainen joka on hän, täsmälleen.” Pulkkinen maalaa Aurelian säröilevästä tajunnasta samanaikaisesti kauniin ja pelottavan.
Suurin jännitys syntyy siitä, kun lukija pohtii, mitä Aurelialle on tapahtumassa – ja on tapahtunut. Menneisyys ei jätä Aureliaa rauhaan, ja hänen otteensa todellisuudesta on muuttumassa häilyväksi. Äidin kanssa Aurelia ei ole valmis puhumaan, ja isä puolestaan makaa sairaalassa kuolemansairaana ja puhekyvyttömänä. Totuuden pakoilu ei kuitenkaan onnistu loputtomiin.
Aurelian lisäksi toisena kertojana toimii hänen äitinsä. Äidin ja tyttären ajatukset rytmittävät tarinaa vuorotellen, lukuun ottamatta kaikkitietävän kertojan osuutta Joachimin lapsuudesta. Äidin kuvauksista käyvät ilmi perheen taustat, ja äidin muistoissa perheen tragedia paljastetaan pala palalta. Mitä Berliinissä aikoinaan tapahtui? Mikä sai isän, äidin ja Aurelian elämän nyrjähtämään sijoiltaan lopullisesti? Puhumattomuuden muuri on vaientanut totuuden, joka Aurelian on nyt uskallettava kohdata.
Aurelian käytös ja mielikuvitus ärsyttävät välillä ja kulkevat paikoin epäuskottavan rajoilla. Äidin muistojen ansiosta tarinasta syntyy kuitenkin koskettava, sinisensävyinen ja haikeankaunis kuvaus pahimpien pelkojen toteutumisesta ja totuuden hyväksymisestä. Myös Aurelian isän ajatuksia kuvataan loppua kohti, eikä hänenkään tapansa käsitellä traumaa ole onnistunut. Lopulta kirkkaimmaksi, iättömäksi teemaksi nousee se, kuinka olla vanhempi ja puoliso, kun yhteinen suru ei yhdistä vaan loitontaa. Ja kuten tragediaan sopii, lukijan on lopulta mahdollista saavuttaa katharsis. Aurelian perheen tarina opettaa jälleen kerran, kuinka puhdistautuminen ja toipuminen ovat käden ulottuvilla, kun vain jaksaa kurkotella tarpeeksi sinnikkäästi ja tarpeeksi kauan.
Pulkkisen vahvuus on hienostuneessa, pohtivassa tyylissä. Filosofinen ote antaa paljon, mutta voi myös väsyttää lukijaa. Henkilöiden tiheät mielenliikkeet ja ideologiat sekä näytelmän roolien mukana olo ovat välillä raskas yhdistelmä.
Paras mahdollinen maailma ei ole lukukokemuksena yhtä pysähdyttävä kuin Raja ja Totta, jotka lukeutuvat kirjailijan parhaimmistoon. Tässäkin teoksessa Pulkkinen silti onnistuu taitavasti avaamaan herkän ihmismielen kerros kerrokselta lukijan tutkittavaksi.
LISÄÄ JUTTUJA:
