Sanna Vanha-Vähäaho: Huoranpenikka
Kasvukertomus Väylän varrelta
Sanna Vanha-Vähäahon esikoisromaani Huoranpenikka sijoittuu tapahtumiltaan rajajoen kylään 1980-luvulle. Rautatie sekä toisaalta rajaväylä värittävät kylän tunnelmaa, kumpikin tavallaan.
“Rautatie edustaa kehitystä. Sen kiskoilla kulkee etelään malmi. Yläjuoksulla kaivoksesta kylään kantautuu tuulen mukana jyminää ja paukahduksia ja heikko kivipölyn tomu. Pienen kylän ehto on kivinen malmi, jonka eteen moni raataa enemmän kuin käteen palkkaa saa.”
Huoranpenikka ja silmien tuike
Tuike on syntynyt perheen vanhimmaksi lapseksi. Isä ei tyttöä hyväksy ja varsinkin humalassa haukkuu huoranpenikaksi. Lyönnit ja haukkuminen kovettavat tyttöä. Keneenkään ei voi luottaa, kavereita ei ole, koulussa kiusataan. Tuike on ulkopuolinen.
Mutta onneksi on muori, isän äiti, matriarkka, jolle isänkin on pakko nöyrtyä, sillä muori saa aina viimeisen sanan, kuollessaankin. Muori pitää Tuiken puolta ohitse poikansa, puolustaa ja lohduttaa. Äidiltään Tuike ei paljon lohtua saa, sillä äiti on myös isän humalaisen väkivallan kohteena, samoin kuin pienemmät sisaruksetkin. Muori sen sijaan jakaa sitä hellyyttä ja lämpöä, mitä ei omilta vanhemmilta ole saatavilla.
Muori sanoo Tuikelle: “Solet aiosti sie ja sie lähet täältä joku päivä. Mene maailmale ja elä. Net ei tiä sielä sinusta mithän. Sie saat olla oma ittesti.”
Yhteydestä kasvuun
Yläasteiässä Tuike saa kaverin Räkästä, toisesta ulkopuolisesta. Räkkä on rämäpää eikä pelkää muiden mielipiteitä. Hän antaa takaisin ja puolustaa myös Tuikea. Tässä kohdin tarinaa kasvu ja kehitys, vertaisuus ja yhteys löytyvät. Tulee mahdolliseksi elää nuoruutta yhdessä toisen kanssa. Ja vähitellen myös luottaa itseensä, toiseen ja elämän kantavan.
Huoranpenikka on kasvukertomus. Se on kuvaus siitä, miten tukalaa voi olla ponnistaa kasvuun sellaisten silmien alla, jotka eivät katso hyvällä. Vaikka kirjassa tapahtumat sijoittuvatkin pieneen pohjoiseen kylään, jota kuvaavat niin joki, rautatie kuin aatteen palokin, voisi kertomus olla mistä päin Suomea tahansa, mistä pienessä kylästä tahansa. Samanlaisia kohtaloita on ollut ja on edelleenkin, vaikka ajat monen asian suhteen ovatkin muuttuneet.
Kertomus kantaa ja koskettaa
Tyylivalintana dialogin murre toimii. Se tuo ihmisten keskustelun lähemmäksi, todemmaksi. Ja silti kirjaa kokonaisuutena on helppo seurata sellaisenkin lukijan, jolle väylänvarren murre ei ole tuttua. Sisältö ei kärsi siitä, ettei ymmärtäisi käytettyjä ilmaisuja.
“Kylän läpi virtaa valtavan suuri joki eli paikallisten väylä. Sen penkereet ovat korkeat ja sen leveys halkaisee kahden maan rajan.”
Vanha-Vähäahon teksti etenee enemmän toteavasti kuin kuvaillen. Se ei herkuttele Lapin eksotiikalla tai maisemilla vaan kertoo tapahtumat ja asiat sellaisenaan, joskus töksähtäenkin. Vaikkapa ilmaisu “Lapin kesä on lyhyt ja vähäluminen” on kliseisyydessään sellainen, johon erityisesti lappilaislähtöisen kirjailijan ei toivoisi sortuvan.
Tarina kuitenkin kantaa. Huoranpenikka on kokonaisuutena koskettava kirja ja puoltaa paikkaansa kasvukertomuksena, kuvauksena siitä, miten vaikeistakin lähtökohdista voi ponnistaa eteenpäin, jos löytyy edes muutama, joiden silmissä on arvostettu ja hyvä.
“Kaikesta huolimatta pieni huoranpenikka, jossain syvällä sielussa, ei anna lopullista rauhaa. Se sisäinen lapsi toivoo nöyrästi, että jokainen, joka kohtaa pienen huoranpenikan, rakastaa häntä kuin omaansa.”
LISÄÄ JUTTUJA:
