Taidenäyttely: Reija Meriläinen – Snugglesafe

Onko taiteijalla sukupuoli?

08.08.2022
Teksti:
Kuvat:
Johanna Naukkarinen

Reija Meriläinen on helsinkiläinen kuvataiteilija. Turkulaisen taidegalleria Titanikin näyttelyssä Snugglesafe oli esillä 8.–31.7.2022 videotaideteos, installaatioita ja veistoksia. Kissa-aiheisen näyttelyn teema sai inspiraationsa Meriläisen vapaaehtoistyöstä Kisu ry:ssä, kodittomien kissojen auttamisjärjestössä.

Meriläisen näyttely on helposti lähestyttävä, söpö ja pörröinen. Veistosten aiheina toistuvat maidosta paisuneet rinnat, kissafiguurit ja kissaan viittaava muu rekvisiitta, kuten kiipeilyteline.

Reija Meriläinen: Wound. Kuva Johanna Naukkarinen.

Wound-nimisessä, pystyyn asetetussa veistoksessa selkänikamien päälle on asetettu rulla, jonka väkäset tuovat mieleen kissan karhean kielen. Teosnimellä viitataan hienovaraisesti siihen, että kissan elämä ei ole pelkkää loikoilua ihmispalvelijan luomassa turvallisessa ympäristössä.

Näyttely on söpö ja helposti lähestyttävä

Vaikka kissa on lemmikkieläin ja se asettuu elävien olentojen hierarkiassa tuotantoeläinten yläpuolelle, kissoja kaltoinkohdellaan, otetaan hetken huviksi, annetaan kulkea vapaana vaarojen teillä, jätetään leikkaamatta ja hylätään hetken mielijohteesta.

Kissaongelmasta on tullut jopa poliittinen kysymys Suomessa. Kissojen leikkauttamista ja tunnistusmerkintöjä ajava kansalaisaloite: Kissakriisi hallintaan, on kerännyt vaaditut 50 000 allekirjoitusta ja etenee eduskunnan käsittelyyn.

Pullea, silikonista valmistettu rinta, joka roikkuu katosta ja Piss Boxiksi nimetty muovinen, pyöreä kissanhiekkalaatikko muodostavat parin. Installaatiossa kiteytyy epäsymmetrinen hoivasuhde. Pieni vauva on elämänsä alussa äidinmaitoa eritteiksi muodostava avuton sinappikone.

Pieni, hylätty kissa on sekin täysin ihmishoitajansa armoilla. Snugglesafe-videolla näytetään, miten kissanpentuja kääritään peitteisiin juomapullosta syöttämistä varten. Tämän jälkeen Meriläinen pyyhkii niiden alapäätä saadakseen pennut virtsaamaan ja ulostamaan.

Reija Meriläinen: Still teoksesta Snugglesafe. Kuva Johanna Naukkarinen.

Näyttelytilasta on myös kissanukke, joka liikkeestä heiluttaa tassujaan (pääkuvassa). Natie-installaatioon kuuluu lantion muotoinen, punertava veistos. Nämä on asetettu seinään kiinnitetyille tasoille, jotka muodostavat yhdessä kuin kissaa varten rakennetun kiipeilytelineen.

Monelle Meriläisen näyttelyn kävijälle tulee varmasti mieleen näyttelyn hirvittävä peilikuva suomalaisessa taidehistoriassa: Teemu Mäen kissantappovideo. Kontrasti Meriläisen näyttelyn hoivaeleiden ja Mäen väkivallan välillä asettaa kysymyksen siitä, onko lähestymistavoissa kyse sukupuolesta tai yksilötason eroavaisuuksista.

On mielenkiintoista, että Wäinö Aaltosen museossa on samaan aikaan näytillä Antti Laitisen näyttely Taipuisa maisema. Sen teoksissa katsoja näkee, miten taiteilija manipuloi oman kotinsa ikkunoista näkyviä puita ristiriitaisilla tavoilla.

Eräässä Laitisen teoksessa puun oksia on taiteltu pyörteiksi, jotka näyttävät kaukaa aukoilta maisemassa. Teoksen tiedoissa kerrotaan, että uusi kasvu tulee jossain vaiheessa kasvattamaan tyhjät aukot umpeen.

Laitisen elävien organismien manipuloinnit tuntuvat kuitenkin vahvistavan ennakkoluuloa, että miesten ja naisten ote luontoon ja luontokappaleisiin on erilainen. Ovatko naiset eleissään varovaisempia, hoivaavampia, ja haluavatko miehet jättää oman kädenjälkensä elävien olentojen kustannuksella?

Meriläisen suloinen näyttely ei kuitenkaan ole pelkkää pörröisyyttä ja äidillisten tunteiden juhlaa. Pienen, haavoittuvan elämän hauraus tulee esiin, kun kaikesta hoivasta huolimatta Snugglesafe-videolla kissanpentuja kohtaa kuolema.

Lempeän kuoren alla piilee ahdistava tunnelma

Videolla nähdään, miten Meriläinen asettelee kuollutta pentua lepäävään asentoon ja juttelee sille tilanteeseen huonosti sopivasti: ”Onko tämä hyvä?” Hoiva muuttuu sairaalloiseksi leikiksi, jota on ahdistavaa katsoa. Mieleen tulvii ajatuksia toksisesta äitiydestä, läheisriippuvaisuudesta, kuoliaaksi rakastamisesta. Kaikista niistä ihmissuhteiden koukeroista, joissa rakkaus sekoittuu viheliäisimpiin tunteisiin.

Reija Meriläinen: Emo. Kuva Johanna Naukkarinen.

Söpöydessään ja hempeydessään Snugglesafe-näyttely luo mielikuvia niin kutsutuista turvallisista tiloista, joissa muualla yhteiskunnassa ja muissa tiloissa häirityiksi joutuvat ihmiset löytävät hetkellisen turvapaikan samanmielisten henkilöiden luona.

Videolla vaaniva kuolema muistuttaa kuitenkin, että näidenkin turvapaikkojen rauha on hauras, sillä ihmiset osaavat peittää perimmäiset motiivinsa. Meriläisen näyttely saa pohtimaan, missä olen itse tuntenut oloni kaikkein turvallisimmaksi ja tervetulleimmaksi. Ajatus äidistä rauhoittaa mieleni vielä aikuisenakin, eikä se ole paikkaan sidottu.

Snugglesafe herättää kysymyksiä taiteen tekemisen sukupuoleen sidotuista lainalaisuuksista, ja se tuntuu tiivistyvän ironiaksi: Naistaiteilijan kovasta yrittämisestä huolimatta Snugglesafe-videon lopputulos on sama kuin suomalaiseen taidehistoriaan varoittavana esimerkkinä jääneellä Teemu Mäen videolla.

Ironinen rinnastus avaa pohdittavaksi sellaisen mahdollisuuden, että taiteen tekemisen motiivit ovat aina tietyllä tavalla egoistiset. Meriläinen on vapaaehtoinen työntekijä eläinsuojelun palveluksessa, mutta kun kamera laitetaan päälle, kumpi rooleista dominoi, taiteilijan vai hoivaajan? Ahdistava leikki kuolleella kissanpennulla jää kummittelemaan mieleen.




LISÄÄ JUTTUJA: