Mozartin Taikahuilu Oulun teatterissa

Oulun teatterin suuren näyttämön penkeillä on odottava tunnelma. Esirippu on vielä kiinni, mutta verhon raosta näkyy peukaloa näyttävä käsi ja Oulu Sinfonia kapellimestarinaan Erkki Lasonpalo soittaa alkusoittoa. Peukaloa näyttävä käsi kuuluu yhdelle kolmesta pojasta. Lapsinäyttelijöiden, Iivari Peltoniemen, Touko Hukkasen ja Greta Kolditsin roolihahmot tuovat esitykseen pitkin matkaa keveyttä ja huumoria. Heitä on rooliin valmentanut Anniina Tuomela, joka itsekin esittää kyseistä roolia toisessa kokoonpanossa.

Esiripun avauduttua näyttämöllä on juhlat. Tunnelma muuttuu hetkessä ja vaaran tuntua tuodaan juoksuaskelin, lavastuksen ja musiikin keinoin.

Suuri käärme, joukko sota-asuihin puettuja ihmisiä kilpineen, ahdistaa joukosta irtautuneen Taminon, tenori Tuomas Miettolan maahan. Kilvet ovat muodoltaan kuin ammuksia ja ajatukset siirtyvät väistämättä myös ajankohtaiseen sotaan.

Käärme. Kuorolaiset ahdistelemassa Taminoa, Tuomas Miettolaa.

Tamino pelastuu kolmen naisen avulla. Rooleissa ovat sopraano Silja Aalto, mezzosopraano Essi Luttinen ja sopraano Outi Aine. Herkulliset viettelijättäret yrittävät viekkaudella päästä kanssasisariaan parempiin asemiin, kahdestaan prinssi Taminon kanssa. Kolme naista säihkyvät rooleissaan Yön kuningattaren kätyreinä upeiden pukujensa tavoin.

Lintumies Papageno ottaa paikkansa äänellä ja lavakarismalla

Siinä missä Taminon roolihahmo on hillitty, varovainenkin, pyrähtelee lintumainen Papageno, baritoni Tomi Punkeri välillä salin puolella. Punkerin eläytyminen ja heittäytyminen hupattelevan antisankarin rooliin on kutkuttavaa katseltavaa ja kuunneltavaa. Syvä ääni soi kauniina vastakohtana keveälle olemukselle, jota Pasi Räbinän suunnitteleman puvustuksen yksityiskohdat vielä korostavat.

Oopperan hauskimpia esityksiä oli Pamina Johanna Isokosken ja Papageno Tomi Punkerin duetto.

Esilletulossaan lintumies laulaa naisista, ja tekstityksen sama kohta kertoo linnuista. Tuossa kohdin tahatonta tai ei, se on kuitenkin tarinan kulkuun sopiva hauska yksityiskohta. Sekoittaahan Papageno mielenkiintonsa kohteet muutenkin.

Lavastuksen, valojen ja äänen kokonaisuus luo illuusion mielensisäisestä maailmasta

Yön kuningattaren, koloratuurisopraano Marika Hölttän, ensimmäinen näyttäytyminen on huikea illuusio. Leijuva Yön kuningatar vakuuttaa arvovallallaan. Kalle Nurmisen lavastus ja Jukka Kyllösen valosuunnittelu vangitsevat huomion siihen, mihin pitääkin.

Lavastuksen, valojen ja Rauno Paanasen äänisuunnittelun kokonaisuus tekee teoksesta ajattoman. Vaikka tapahtumat alkuperäisessä teoksessa sijoittuvat temppeliin, voisivat ne tänä iltana yhtä hyvin olla osa jokaisen oman mielen maisemaa.

Teoksen illuusio syntyy myös kokonaisuuden hallinnasta. Kun Tamino soittaa huilua lavalla, on huilun äänen todella kuuluttava. Pienet yksityiskohdat toimivat ja vahvistavat katsojan kokemusta. Oulun Kamarikuoro ja Cassiopeia Kristian Hebergin johdolla hoitavat oman osuutensa Taikahuilun visuaalisuudesta myös lavakoreografian avulla.

Ainoana hiukan irralliseksi jäävänä elementtinä lavastuksessa ovat kuoron liikuttelemat valaistut terraariot. Niiden merkitys esityksessä jää hämäräksi, vaikka ne sinällään silmää miellyttävätkin.

Moniulotteiset hahmot tuovat tarinaan sävyjä ja syvyyttä

Sopraano Johanna Isokoski hurmaa Paminan roolissa. Roolin upealla tavalla täyttävä Isokoski eläytyy Paminan kasvutarinaan olemuksellaan, elein ja ilmein.

Oopperan roolihahmoista juuri Pamina ja Papageno kasvavat teoksen loppua kohden. Pamina irtautuu äidistään osin hänet kaapanneen Sarastroksen, basso Niklas Spångbergin avulla. Papagenon muuttumista kenties enemmän omaksi itsekseen, kuvaa hyvin myös asun muuttuminen: sen lintumaisuuden ja höyhenien lisääntyminen. Ja saahan Papageno lopussa myös Papagenansa. Roolissa on sopraano Sadelilja Larimo.

Papageno Tomi Punkeri saa lopussa Papagenansa, Sadelilja Larimon. Vierellä ovat pariskuntaa auttaneet kolme poikaa Touko Hukkanen, Iivari Peltoniemi ja Ilona Heikkilä.

Taikahuilun tarina on draamaa ja seikkailua. Vaikka syvällisempiä merkityksiä ei ehkä ole tarpeenkaan löytää, on teoksen kantavana teemana kuitenkin valon voitto pimeydestä, pahuudesta. Iättömiä teemoja siis.

Hahmot eivät kuitenkaan ole vain yksiulotteisen hyviä tai pahoja, sillä erilaiset puolet tulevat esille tarinan kehittelyn myötä. Yllätyt, jos luulet Yön kuningatarta rakastavaksi ja huolestuneeksi äidiksi tai Sarastrosta hirviöksi, joka kaappaa tyttären äidiltään.

Yön kuningatar Marika Höltän asu ja olemus muuttuvat synkemmiksi lopputaistelua kohden. Kolme naista Silja Aalto, Essi Luttinen ja Outi Aine ovat keihäin valtiattarensa rinnalla.

Hahmoista oikeastaan vain tenori Aki Alamikkotervon esittämä Monostatos on koko teoksen ajan pakottava ja ilkeä. Ja silti tätäkin hahmoa, hyväksyntää ja rakkautta kaipaavaa, huomaa jollain tasolla ymmärtävänsä.

Maltillinen modernisointi mahdollistaa ajattomuuden kokemuksen

Taikahuilussa on perinteiset sukupuoliroolit, joita kuitenkin on mukavalla tavalla väljennetty. Paminan ja Papagenon duetossa roolit menevät iloisesti sekaisin, kun Papageno sovittaa huntua päähänsä. Kaikessa on leikillinen sävy, ja ajanmukaistaminen on tehty taiten, alleviivaamatta.

Myöhemmin veikeät pojat pyörittävät laulunsanoja, kunnes ajan hengessä jättävät naisia kritisoivat säkeet näyttämättä. Tekstinä on vain Cancelled ja yleisö hörähtää hyväksyvästi.

Taikahuilua ei ole lähdetty liikaa modernisoimaan, vaan lavastuksin luotu fantasiamaailma antaa sellaisenaan mielelle suuren vapauden liikkua teoksen tunneskaalan mukana. Tässä on Oulun Taikahuilun nerokkuus. Se ei sido tapahtumia johonkin aikaan vaan antaa mahdollisuuden jokaisen katsojan omalle sisäiselle kokemukselle. Ohjaaja Heta Haanperä puhuukin mielikuvituksesta paikkana, “jonne voi mennä, vaikka kaikki muu ympäriltä katoaisi”.

Näin Taikahuilun joulukuussa Taideyliopiston Sibelius-Akatemian versiona Musiikkitalolla. Pääosin opiskelijoiden toteuttama esitys ansaitsi hyvällä roolituksella ja ilmaisun välittömyydellä runsaat aplodit. Oulun Taikahuilun lauantainen esitys oli kuitenkin musiikillisen taidokkuuden lisäksi myös visuaalisuudellaan herkkua kaikille aisteille ja sellaisena kokonaisvaltainen elämys.

Loppunäytöksessä Tuomas Miettolan Tamino ja Johanna Isokosken Pamina ovat tanssin pyörteissä Niklas Spångbergin esittämän Sarastroksen katsellessa vierestä tyytyväisenä.

Yleisö eläytyi teokseen spontaanein väliaplodein. Yön kuningattaren aaria ja rakkaudesta riutuvan Paminan esitys toisessa näytöksessä saivat yleisöltä suurimmat kannustukset. Loppuaplodit kutsuivat esiintyjät lavalle kolme kertaa ja päättyivät vasta, kun saliin sytytettiin valot. Takaani kuului: “Tämä oli hyvä!” Spontaani lausuma tiivisti monen katsojan kokemuksen.

Oulun Teatteri: Ooppera Taikahuilu. 14. tammikuuta. Musiikki Wolfgang Amadeus Mozart. Libretto Emanuel Schikaneder, suomennos Juhani Koivisto. Kapellimestari Rumon Gamba. Ohjaus Heta Haanperä. Lavastus Kalle Nurminen. Pukusuunnittelu sekä kampaus- ja maskeeraussuunnittelu Pasi Räbinä. Valosuunnittelu Jukka Kyllönen. Äänisuunnittelu Rauno Paananen. Kuoronjohto ja korrepetiittori Kristian Heberg. Oulu Sinfonia. Oulun kamarikuoro ja Cassiopeia. Rooleissa muun muassa Johanna Isokoski, Tuomas Miettola, Tomi Punkeri, Marika Hölttä, Sadelilja Larimo, Niklas Spångberg, Aki Alamikkotervo. Ensi-ilta suurella näyttämöllä 13.1. 

LISÄÄ JUTTUJA: