Eläinoikeusjuttu
Tuhti puolitoistatuntinen taistelua eläinten puolesta
Saila Kivelä, Kristo Muurimaa ja Karry Hedberg vetävät suojahaalarit ylleen ja käynnistävät kamerat. Suoran toiminnan aktivistit suuntaavat yön pimeyden turvin eläintiloille ja turkistarhoille tallentaakseen, millaisissa olosuhteissa tuotantoeläimet elävät.
Eläinoikeusjutussa puolustetaan eläinten oikeuksia, tavoitellaan parempaa eläinlakia Suomeen ja nähdään samalla, miten tämä kaikki vaikuttaa aktivisteihin itseensä. Salakuvaaminen on rankkaa, eikä välttämättä tuota toivottuja tuloksia. Se vie kuvaajat myös käräjäsaliin.
Kivelä joutuu kafkamaiseen limboon, jossa omat ponnistukset tuntuvat valuvan hukkaan ja usko omaan tekemiseen uhkaa sammua. Aktivisti on syytettynä, vaikka todellinen rikos tapahtuu muualla, eikä todistusaineisto kiinnosta ketään.
Lähikuvassa aktivisti ja eläin
Dokumentti päästää katsojan lähelle Kivelän henkistä kamppailua. Näkökulma on raikas, sillä eläinoikeuksista puhuminen tulkitaan helposti vain ideologian levittämiseksi. Eläinoikeusjuttu uskaltaa näyttää aktivistin surun ja turhautumisen typistämättä häntä ideologiseksi kiihkoilijaksi.
Saila Kivelän sisko, Mai Kivelä, puhuu eläinten puolesta lain turvallisemmalla puolella. Sisarukset ajavat samaa asiaa, mutta keinot ovat erilaisia. Mai Kivelä on Vasemmistoliiton kansanedustaja ja yrittää saada eläinlakimuutosta läpi eduskunnassa. Uudistukset jäävät kuitenkin jumiin poliittisen järjestelmän rattaisiin.
Aktivismin ja edustuksellisen demokratian rinnastaminen toimii hyvin. Katsoja pääsee todistamaan lähietäisyydeltä molempien uuvuttavuutta mutta myös aitoja ilon hetkiä. Oikeuskäsittelyn tauolla on mahdollista ostaa vegaanista pehmistä, ja salakuvien aikaansaama kohu saa monet suuret muotitalot luopumaan aidon turkiksen käytöstä.
Hetkittäin tuntuu, että siskosten asettaminen vastakkain on keinotekoinen tapa rakentaa draamaa. Dokumentti osoittaa kuitenkin itsekriittisyyttä. Mai Kivelä kommentoi, että hänelle tuntuu vieraalta elokuvaan rakennettu rooli poliittisen järjestelmän edustajana.
Eläinoikeusjutun ehdoton vahvuus on tunnistaa ihminen niin aktivistissa, poliitikossa kuin karjankasvattajassakin. Salakuvauskohtauksien kontrastiksi Saila Kivelä päättää käydä jututtamassa entistä sikatilallista, jonka tiloihin he ovat vuosia aiemmin tunkeutuneet. Keskustelu on molemmin puolin kunnioittavaa.
Juttutuokio. Saila Kivelä ja Jorma Tuominen. Kuva: Marita Hällfors /Tuffi Films
Tiloilla ja teurastamoissa kuvatut videot ovat rankkaa katsottavaa. Eläin näytetään kokevana yksikönä. Materiaalilla ei kuitenkaan mässäillä. Sitä on säännöstelty dokumentin lomaan harkitusti ja vaikuttavasti. Järkyttävät kuvat voivat saada ihmisen joko sulkemaan silmänsä tai näkemään. Eläinoikeusjuttu taiteilee tällä hiuksenhienolla rajalla taitavasti.
Rankasta aiheestaan huolimatta dokumentin tunnelma on valoisa ja lämpimän huumorin sävyttämä. Katsojan ei tarvitse lähteä salista raskain mielin. Moraalisia pohdintoja elokuva herättää varmasti. Se on tarkoituskin.
LISÄÄ JUTTUJA:
