Viina, hermot ja rangaistukset
Viskinhajuisia saattohoitoja, hermojen kiristymistä ja turhautumista sotilasylijohdossa tärkeimpien sotiemme aikana.
Suomen sotapäälliköt eivät ole olleet raittiusmiehiä, käy ilmi Lasse Laaksosen kirjasta Viina, hermot ja rangaistukset. Varsin monet ratkaisut Suomen kannalta tärkeissä taisteluissa tai ylipäätään strategioista on tehty kyseenalaisessa mielentilassa ja voimissa.
Sisällissodasta periytynyt raskas taakka johti Suomessa vaikeaan armeijan rakentamiseen, sotilasorganisaatio oli hajautunut ja eri upseerikunnat kävivät sisäistä kamppailua, tämä heijastui juonitteluna ja myös rangaistuksissa. Monen myöhemmin korkeaan asemaan kohonneen upseerin menneisyydestä löytyykin merkintöjä erilaisista rangaistuksista.
Sotilaskulttuuriin kuuluneet viina ja juhlat jakoivat mielipiteitä erityisesti kieltolain aikana. Raittiutta arvostettiin, mutta kaksinaismoralismi oli vallalla. Raittiusmiehillä saattoi olla henkistä ahdistusta ja kun yksi siirrettiin sivuun, tilalle tuli runsaaseen alkoholinkäyttöön taipuva johtaja. Hän puolestaan sai kimppuunsa raittiusmiehet. Ja kun taas poliittiset asetelmat muuttuvat, muttuivat myös sotaväen päällikköjen asema. Helppoa ei Suomen itsenäisyyden ensimmäisillä vuosikymmenillä ollut sotilasjohdossa.
Sotilasylijohdon suurin ja ehkä tunnetuin viinan vauhdittama skandaali oli varmasti Ståhlbergin kyyditseminen. Se vaikuttaa olleen humalaisten päähänpisto, joka toteutui vieläpä melkein vahingossa ja jossa tapahtumat tietysti karkasivat käsistä. Toinen hyvä esimerkki humalajohtamisesta on Mäntsälän kapina – sitä johdettiin alusta loppuun saakka humalassa. Kuvaavaa on, että kapinajohtajien antautuessa he olivat, mitäpä muutakaan, kuin humalassa.
Kirjassa talvisodasta tuodaan esimerkkinä Mannerheimin käskytykset, jotka aiheuttivat hämmennystä sotilasylijohdossa. Talvisodan aikana moni sotilasjohtaja hyväksyy suurhyökkäyksen suunnitelman, koska he odottivat Mannerheimin joka tapauksessa hylkäävän sen. Tämä kertoo niin komentajan vaikeasta asemasta, kuin johtamistavan epäloogisuudesta.
Kirjaa lukiessa jää pohtimaan miten sotilasjohto on ylipäätään kyennyt johtamaan niin, että itsenäisyys säilyi. Tuntuu, ettei Talvisodan yhteishengestä ollut tietoakaan johtoportaassa. Tarinoissa toistuvat, johdon erilaiset näkemykset asioista, ja sodan johtamistavasta. Esille tulee myös, ettei moni ylempi upseeri kestänyt sodan paineita ja varsinkin talvisodan aikana moni kuormittui rintamalla varsin pian. Turhautumista aiheutti myös se, että osa johtajista koki siirrot kauas kotiseudulta epäoikeudenmukaisina tai he kokivat saaneensa tehtävän, josta oli mahdoton selviytyä ja tämän vuoksi turhautumista purettiin alkoholinkäytöllä.
Laaksosen perehtyneisyys asiaan käy erittäin hyvin ilmi. Hän vyöryttää lukijalle sellaisen määrän yksityiskohtia henkilöistä ja tapahtumista, että monin paikoin niissä on haastava pysyä mukana – ainakin jos iso osa tapahtumista on entuudestaan tuntemattomia. Kenties kirja on suunnattu enemmän jo sotahistoriaa tuntevalle, jolle tuttuja asioita voi nyt lukea uudesta näkökulmasta. Laaksosen kieli on tietokirjalle tyypillistä selkeää faktaa, ilman mitään turhia kuvailuja.
Hienoa on Laaksosen perusteellinen omistautuminen asialle, joka tuo esille myös yleensä sota-aikojen vaietut asiat; viina, mielenterveydelliset ongelmat ja pitkälti niistä johtuneet sotilasjohdon saamat rangaistukset. Kirja valottaa varsin perusteellisesti sitä sekavaa johtamistapaa ja kulttuuria, joka on vallinnut.
Kirjaa voi suositella kaikille sotahistoriasta kiinnostuneille ja etenkin jo siihen hieman perehtyneille. Se tarjoaa toisenlaisen, usein vaietun, näkemyksen sotilasjohdon tärkeimpien ratkaisujen synnystä itsenäisyyden kannalta tärkeimmissä sodissa.
LISÄÄ JUTTUJA:
