Tappamisen pitkä oppimäärä
Jos odotat, että dekkarissa on oltava viattomia naisia tappava sarjamurhaaja, Saul Black ei tuota pettymystä. Jos sinua kiehtoo paneutuminen erittäin kieroa mielikuvitusta vaativiin tapoihin tappaa ja kiduttaa ihmispoloja, Karin Slaughterin tapaan, Tappamisen pitkä oppimäärä uppoaa kuin veitsi silmään.
Kirja sopii loistavasti joulunaikaan – välipäivien piristykseksi – etenkin, jos tipe tipe tip tap -meininki alkaa jo etoa. Brittiläisen Saul Blackin dekkarissa on pahoja – todella pahoja ihmisiä. Nyt ei olla aurinkoisessa ruotsalaisessa saaristossa hienostohuvilalta käsin neuvokkaasti päättelemässä murhaan johtaneita salaisuuksia. Pahuus ja kylmyys ovat läsnä.
Romaanin ensimmäinen lause on usein se tärkein. Tappamisen pitkä oppimäärä alkaa näin:
”Kun Rowena Cooper astui ulos lämpimästä, keksintuoksuisesta keittiöstään ja näki kaksi miestä seisomassa eteisessään lumi saappaiden reunoilta sulaen, hän tiesi tarkalleen mitä se oli: hänen vikansa”
Aloitus on tehokas. Eletään joulunaikaa talvisella syrjäisellä maatilalla Coloradossa. Ovella ei ole joulupukki, tonttu kaverinaan, vaan pahuus on tulossa kylään. Perheen kymmenvuotias tyttö onnistuu pakenemaan, mutta onko hänkään turvassa?
Sarjamurhaajilla on tapana jättää puumerkkinsä uhreihinsa tai surmapaikalle. Tapauksia tutkiva sanfranciscolainen naispoliisi ei ole kuitenkaan kolmeen vuoteen löytänyt kaavaa. Lähes pakkomielteinen ja aikaisemmasta tapauksesta traumatisoitunut henkirikoskomisario Valerie Hart, ja psykopaattinen sarjamurhaaja ovat romaanin keskushenkilöt. Yksi kuvioon sopiva nainen on siepattu ja Valerie yrittää epätoivon vimmalla selvittää murhaajan, ennen uuden uhrin löytymistä. Tässä ovat tarinan lähtökohdat – enempää ei ole syytä kertoa.
Vuoden 2015 dekkaritapaus?
On aika tappaa on noussut yhdeksi vuoden dekkaritapaukseksi. Aivan ansiotta romaani ei ole saanut ylistäviä arvioita. Kerronta on sujuvaa ja se etenee johdonmukaisesti. Näkökulmaa vaihdellaan Valerien ja sarjamurhaajan välillä. Välillä ääneen pääsevät myös uhri ja paennut pikkutyttö. Mielenkiinto pysyy yllä ja kirjan synkässä maailmassa viettää huomaamatta aiottua pitemmän ajan. Jännityskirja on onnistunut silloin, kun se on luettu nopeasti. Dekkarin suurin vahvuus on kuitenkin miltei kirjaimellisen hyytävä tunnelma.
Dekkaria on kuvailtu myös sanoilla: ”ainutlaatuinen” ja ”jäljittelemätön”. Tämä on liioittelua. Lajityyppiin kuuluu omat lainalaisuutensa – voisi sanoa jopa kliseensä. Lukija saa päättää onko tämä etu vai haitta. Toisaalta ei westernkään olisi lännentarinaa ilman lännenhattuja, revolvereja ja yksiulotteisia naishahmoja. Jotain tuttua aina tarvitaan, mutta silloin ei voida puhua ainutlaatuisesta.
Tutkivalla komisariolla Valerie Hartilla on menneisyytensä ja hän on henkisesti epävakaa ja alkoholisoitunut – tuttua? Murhaajan lapsuudesta löytyy myös selittäviä tekijöitä. Saul Black on kuitenkin luonut henkilöhahmoistaan mielenkiintoisia. Paha ilmenee miltei absoluuttisena, mutta Valerien hahmo on uskottava. Henkilöistä ja heidän kohtaloistaan jaksaa olla kiinnostunut loppuun asti.
Saul Black
Kuva: Paul Heartfield
Dekkareiden suurin synti ja häpeä, ovat nolostuttavan huonot rakkaustarinat, joita on varmaankin ihan pakko tunkea jokaiseen jännitysromaaniin. Tämä tarina olisi maineensa arvoinen, ilman tunnelmaa pilaavia sydämenasioita. Tekisi mieli kirota! Aliarvioiko kirjailija naislukijoita, kosiskelemalla heitä surkeasti motivoidulla ja kuvatulla ihmissuhdelätinällä. Tämä romaani olisi voinut olla rehdisti synkkää ja mustaa jännityskirjallisuutta. Nyt jäi vähän sellainen olo, kuin olisi tilannut talon kalleinta skottilaista ja juoma olisi tuotu eteen täynnä jääkuutioita. Pahuuden laimentaminen on syntiä!
Jännityskirjojen sankasta joukosta Tappamisen pitkä oppimäärä nousee kuitenkin keskitason yläpuolelle. Teksti on hyvää ja helposti luettavaa. Henkilöhahmoja on sopiva määrä ja turhia koukeroita on vältetty. Asioita ei selitellä pilalle. Kirjailija luottaa, että lukija osaa päätellä jotain myös itse.
Kenelle: Jo Nesbøn ja Karin Slaughterin dekkareiden ystäville.
Saul Black on Lontoossa asuvan Glen Duncanin pseudonyymi. Duncan on julkaissut omalla nimellään 10 romaania, joista kolme on aiemmin suomennettu.
Black, Saul (2015) Tappamisen pitkä oppimäärä.
Englanninkielinen alkuteos: The Killing Lessons
Suomentanut Elina Koskelin
LISÄÄ JUTTUJA:
