Stuart Turton: Evelynin seitsemän kuolemaa
Kiehtova ja kekseliäs murhamysteeri
Päähenkilö Aiden Bishopilla on vaativa tehtävä: hänen on selvitettävä naamiaisissa tapahtuva murhamysteeri ennen kuin se edes tapahtuu. Tehtävä reunaehtoineen tosin paljastuu hänellekin vasta piinallisen hitaasti juonen kiemuroiden avautuessa.
Tapahtumat sijoittuvat vanhaan englantilaiseen maaseutukartanoon, jonka syrjäinen sijainti, ränsistyneet puitteet ja pisteliään vaarallinen ilmapiiri luovat jännittävän, jopa uhkaavan tunnelman. Keitä ovat Anna, pahaa enteilevä ruttolääkäri ja lakeija?
Stuart Turtonin esikoisromaani Evelynin seitsemän kuolemaa on noussut kansainväliseksi ilmiöksi. Se yhdistää sekä dekkarikirjallisuudesta että viihteestä tuttuja elementtejä.
Menneen ajan kartanoidylliä
Teoksen alkulehdille on painettu tyylitelty naamiaiskutsu, jossa mainitaan isäntäperhe, huomattavimmat vieraat ja tärkeimmät palveluskunnan jäsenet. Kutsu on lukijalle tärkeä, sillä varsinkin alun sekavien tapahtumien yhteydessä täytyy nimiä ja taustoja tarkistaa varsin usein.
Pehmeäkantisesta ennakkokappaleesta puuttuu kartanomiljöön kartta, joka näkyy päätyneen lopulliseen kovakantiseen versioon. Varsinkin päärakennuksen pohjapiirros on hyödyllinen lisäys.
Turton kuvailee puitteita uskottavasti ja sopivan tarkasti. Mielikuvissani huomaan liikkuvani jossain Downton Abbeyn metsittyneessä versiossa, jossa loiston päivät ovat ohi niin ihmisten kuin rakennusten osalta.
Petollisen paljastavia naamioita
Päähenkilö elää samaa päivää Blackheatin kartanossa eri kutsuvieraiden eli isäntien kehoissa. Hänellä on kahdeksan päivää aikaa selvittää isäntäperheen tyttären, Evelyn Hardcastlen, murhaajan nimi, tai hän ei pääse koskaan pois ja kierre alkaa taas alusta. Murhamysteerin selvittäminen perustuu siis simulaatiotoistoon, jota on suosittu esimerkiksi peleissä, dystopiakuvauksissa ja viime vuosina muutenkin viihdeteollisuudessa yhä enemmän.
Tässä teoksessa päähenkilö kokee päivän ikään kuin väärässä järjestyksessä niin, että vastaukset tulevat ennen kysymyksiä. Lukija ja päähenkilö yrittävät samaan aikaan hahmottaa tapahtumien kulkua ja nähdä taustalle kätkeytyvän kokonaisuuden – joskin tapahtumat voivat muuttua eikä asioita saa paljastaa muille tarinan henkilöille liikaa.
Tulevaisuus ei ole varoitus, se on lupaus, emmekä me voi rikkoa sitä. Sellainen on loukku, johon olemme joutuneet.”
Teosta on kiitelty omaperäisyydestä ja toisaalta moitittu liiasta monimutkaisuudesta. Nämä seikat ovat jossain määrin totta, mutta parhaaksi ansioksi voi nostaa ihmiskuvauksen: Aiden muuttuu isäntiensä kaltaiseksi tunteineen, oikkuineen ja mieltymyksineen, vaikka voi myös vastustaa niitä. Toisinaan päähenkilö saa nauttia älystä ja tarkasta huomiointikyvystä, toisinaan hän meinaa musertua nöyryyttävän häpeän tai hallitsemattomien mielihalujen vallassa.
Kirjailija onnistuu taitavasti kuvaamaan päähenkilön kamppailua ja tuntemuksia vaihtuvien isäntiensä vahvuuksien ja heikkouksien vaikutuspiirissä. Harmittelen vain, että he kaikki ovat miehiä − en tasa-arvon vaan käyttämättä jääneen mahdollisuuden vuoksi.
LISÄÄ JUTTUJA:
