Taidenäyttely: Melina Paakkonen – Kohtauksia

Kulissielämää ja naivistista iloittelua

01.05.2022
Teksti:

Melina Paakkonen valmistui kuvataiteilijaksi Turun Ammattikorkeakoulun Taideakatemiasta vuonna 2019. Taiteilija tutkii vallankäyttöä teoksissaan, ja hänen työskentelyssään materiaalit sanelevat, mihin suuntaan maalausprosessi kulkee. Ironia ja etäännytys leimaavat Paakkosen tyyliä. Hän yhdistää teoksissaan rajuuden sympaattisuuteen.

Taidenäyttely on nähtävissä ja koettavissa Turun taidemuseon Studiossa 25.3.–22.5.2022.

Paakkosen teokset ovat tyylillisesti moniulotteisia

Melina Paakkosen näyttelyn katseenvangitsija on yhdeksänmetrinen Kohtauksia-maalaus. Paakkosen tyyliä on kuvailtu näyttämölliseksi. Hän toteuttaa kuvaelmia, joissa arjen jatkuvuus kyseenalaistetaan humoristisesti.

Suuri teos Kohtauksia dominoi näyttelytilaa. Mieleeni tulevat niin Matissen interiöörimaalaukset, Henri Rousseau’n salaperäiset ja naivistiset viidakkonäkymät kuin Pompeijin ja Herculaneumin esiin kaivetut freskoaarteet. Paakkosen suurteoksessa on samankaltaista monimutkaisuutta kuin seinäfreskoissa, joissa kehystämisen efektillä leikitään ja luodaan pääelementin sivuille pienoismaailmoja.

Jään tutkimaan Kohtauksia-teoksen yksityiskohtia pitkäksi aikaa. Valtavaa kuvaohjelmaa on lopulta mahdoton sisäistää kerralla kaikessa yksityiskohtaisuudessaan ja symboliikassaan. Paakkosen suurteoksessa voi nähdä kaikkinäkevän silmän – Jumalan kolminaisuutta symboloivan merkin, rauhankyyhkyn, hyvän ja pahan tiedon puun sekä sen juurella katalan käärmeen.

Kohtauksia. Kuva Melina Paakkonen.

Uskonnollinen symboliikka sekoittuu tyylihistoriallisten viittausten kanssa. Ehkä taustalla ei ole suurta tarinaa, mutta se muotoutuuu katsojan mielessä. Moninaisuudesta huolimatta Kohtauksia-teos on hallittu kokonaisuus, elementit tasapainottavat toisiaan.

Teos vihjaa kulissimaiseeen elämäään ja vie ajatukseni Sofia Coppolan ohjaamaan elokuvaan Marie Antoinette, jossa hovin elämä järjestetään näyttämömäisiksi tapahtumiksi. Tuloksena on pöyhkeilyä, jäykkyyttä, ja hierarkia nitisee liitoksissaan nuoren morsiamen kyseenalaistaessa hovin etiketin.

Paakkosen teoksissa pintaa ja järjestystä painottava kulissimaailma törmää myös karnevalismiin, jossa kissakin tanssittaa luurankomarionettia. Useissa maalauksissa arki on särkymässä, kuten teoksessa Paha tilanne. Piru kynsii mustatukkaista tyttöä samalla, kun etualan hahmon kauhistuneet silmät katsovat ulos kuvasta – näyttämön lävitse yleisöön. Fantasiasta ammentavan mutta hillityn tyylin ansiosta todellisuuden rakoilu ei tunnu akuutilta tai vaaralliselta. 

Paakkosen hahmoilla on omalaatuiset tapansa ottaa etäisyyttä raastavaan arkeen. Teoksessa Latautuminen mekkoon pukeutunut ruumis on irrottanut itseltään pään ja ripustanut sen lepäämään puuhun. 

Latautuminen. Kuva Turun taidemuseo.

Tyypit-teoksessa tapaamme iloiset kuolemahahmot, jotka muistuttavat latinalaisen kulttuurin Dia de los Muertos -karnevaalista. Kuolemahahmot sulautuvat osaksi maalausten maailmaa, eivätkä pysty keskeyttämään elämän absurdia marssia. 

Paakkonen on todennut, että hän käyttää näyttämöllisiä sommitteluja luodakseen kuvaamaansa maailmaan etäisyyttä. Antropomorfismi ja muu satumaisuus tekevät kuvatusta mielikuvituksellista, mutta kulissien kuvaamisessa olisi aineksia myös keskiluokkaisen ulkokultaisen elämän kyseenalaistamiseen. Kuvattu asetetaan kriittisen etäisyyden päähän.

Kun tarkastelen maalauksia pidemmän aikaa, mielessäni syntyy yhteyksiä maalausten maailman ja todellisuuden sosiaalisiin lainalaisuuksiin. 

Paakkosen pirulliset arjen poikkeamat

Taiteilija kertoo vaalivansa teoksissaan ilmaisun raakuutta. En löydä kuitenkaan löydä raakuutta. Kulissimaiset sommittelut, joissa hahmot ikään kuin esittävät elämää, vievät vaivatta ajatukset keskiluokkaan ja yhteiskunnan muihin etuoikeutettuihin, sillä sekä elokuvataiteessa että kirjallisuudessa kulissi on tiivistynyt nimenomaan näiden luokkien elämän symboliksi.

Tyypit. Kuva Turun taidemuseo.

Paakkosen teosten äärellä pohdin keskiluokkaisen angstin kulttuurista painoarvoa. Otan mieluummin luettavakseni vaikkapa Päivi Alasalmen romaanien hirtehisen hyväosaisuuden kuvauksen kuin Oliver Twistin. Antiikin kreikkalaisilla oli vastaus tähän mysteeriin: On hyvä kuvata hyväosaisten elämää, koska sen sortuminen herättää meissä epäuskoista kauhistusta. Hyvin rakennettujen kulissien tarkastelussa on oma nautintonsa. 

Paakkosen pienet katastrofit nautiskeluun rakennetuissa interiööreissä eivät onnistu keikauttamaan kulisseja. Näyttämöelementtejä voi tulkita myös poliittisesti: On olemassa loppumaton näytelmä, jossa jotkut ovat näyttelijöitä, toiset katsojia. Katastrofien ilmaantuessa mikään ei pysty horjuttamaan sitä järjestystä, jossa toiset katsovat pimeydestä valaistulle näyttämölle. Pimeydessä oleva elämä ei ehkä ole esittämisen arvoista.

Paakkosen maalauksissa katsomme täydellistä elämää ratkeamassa ristiriitoihin, mutta hillitty tyyli tekee kaikesta jo valmiiksi pureskeltua, etäännytettyä ja silmille ystävällistä. Olemme katsojina kuin hovin tai hyvin voivan keskiluokan liepeillä kuljeskelevia juoruilijoita.

Nautin ulkopuolisuuden kokemuksestani. Paakkosen teokset eivät ole samaistuttavia. Ne jättävät katsojan rooliksi paremmin tietävän osan. Teokset vihjaavat, että jossakin on sellaista elämän rytmiä noudattavia kohtaloita, jotka eivät jäykisty kulisseiksi. Todellinen irtiotto, kehysten rikkominen, on mahdollista.




LISÄÄ JUTTUJA:

Näköala sillalta