Toinen Minussa tuo mielen häiriöt lähelle
Ann Heberleinin omaelämäkerran teatteridramatisointi esittelee kouriintuntuvalla tavalla kaksisuuntaisen mielialahäiriön molemmat puolet. Rehellisyydessään raadollinen esitys on jopa pelottava, sillä mieli voi järkkyä kenellä tahansa.
Vaikka elämä menisi ulkopuolisen silmin kuin unelma, ei se tarkoita, että ihminen itse kokisi kaiken kulkevan raiteillaan. Erään tällaisen tarinan tekee kouriintuntuvaksi Ann Heberleinin omaelämäkerrallinen teos En tahdo kuolla, en vain halua enää elää. Teoksen dramatisointi kantaesitettiin Dramatenissa vuonna 2012 ja Suomen kantaesityksensä se sai Kansallisteatterin VR:n itäsiivessä maaliskuun kymmenentenä päivänä 2016. Teoksen suomenkielisestä dramatisoinnista vastasivat näyttelijä Emmi Pesonen ja ohjaaja Juhana von Bagh.
Teologian tohtori, yliopiston lehtori, keskustelija, kolumnisti, kolmen lapsen äiti. Kaikin puolin menestyvältä vaikuttava Ann Heberlein kärsii II-tyypin kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä, ja elää jatkuvan lääkityksen ja kohonneen itsemurhariskin sekä radikaalien mielialanvaihteluiden vaikutuksen alaisena. Hypomaniassa Heberlein saa aikaan kaiken mitä haluaa, seurauksista välittämättä, kunnes ahdistuksen jälleen iskiessä hän vaipuu lähes toimintakyvyttömään tilaan. Lääkkeidenkään avulla hän ei koe olevansa onnellinen. Kuten kovin monilla muillakin kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavilla, Heberlein sai oikean diagnoosin vasta monta vuotta kestäneen masennushoidon jälkeen. Heberlein käsittelee sairauttaan teoksessaan En tahdo kuolla, en vain halua enää elää (2008, suomentanut Ulla Lempinen, 2010) avoimesti ja sen ohella merkittäviä teemoja hänen teoksissaan ovat olleet syyllisyys ja pahuus.
Emmi Pesosen suoritus Heberleininä on riipaiseva ja ahdistava, mutta myös hyvin inhimillinen. Yleisö kokee läheltä, kuinka jyrkkää vuoristorataa tunne-elämä voikaan mennä, kun sitä ei itse voi hallita. Tunne-elämän epävakaus synnyttää lisää vaativia tunnetiloja, pelkoa, yksinäisyyttä, syyllisyyttä. Tapahtumat sijoittuvat pääasiassa lääkärin vastaanotolle ja Heberleinin kotiin, tai pikemminkin voisi sanoa Heberleinin mieleen, koska tapahtumapaikalla sinällään ei ole väliä, vain tunteilla, joiden voimalla voi parhaimmillaan lentää ja pahimmillaan murskautua niiden alle.
Pesosen lisäksi lavalla ei nähdä muita hahmoja, vaan muut äänet tulevat nauhalta. Taidokas valo- ja äänisuunnittelu on Ville Virtasen käsialaa, ja sillä voimistetaan entisestään yleisölle välittyvää tunnelmaa siitä, miten rikkinäinen mieli vie ihmistä tunteesta toiseen. Teos on täynnä psykologista itseanalyysiä ja jopa filosofista pohdintaa elämän tarkoituksesta, onnellisuuden määritelmästä ja siitä mistä ihmisen onni löytyy. Teoksen perimmäinen kysymys tiivistyy loppupuolella, kun Heberlein kyseenalaistaa koko elämän merkityksen, koska se pitää täyttää itse merkityksellä. Kaiken syvällisen pohdinnan ansiosta esitys on suorastaan raskas, mutta silmiä avaava. Vaikka keskiössä on vain yksi mielen häiriöistä, voisi kuvitella tällaisen esityksen avartavan kanssakulkijoiden näkemystä siitä, mitä elämä voi olla, jos mieli ei suostukaan toimimaan niin kuin ihminen itse haluaisi.
Toinen minussa -esitykset jatkuvat Kansallisteatterissa VR:n itäsiivessä 22. huhtikuuta asti.
LISÄÄ JUTTUJA:
