Teemu Vesterinen: Trauma

Teemu Vesterinen on kiertänyt Suomea soolo stand up -kiertueellaan Trauma. Kiertue nähtiin Oulun Pohjankartanon salissa 16. maaliskuuta toista kertaa. Yleisön lämmitti stand up -koomikko Tommi Ylimäinen.

Ylimäinen opastaa, että ”naurua eikä pierua saa pidätellä”. Eikä yleisö naurua panttaakaan.

Vesterinen on liikkeellä vakavalla teemalla. Trauma on esitys, joka vie jo aloituslauseessa syvään päätyyn. Se ei päästä helpolla, sillä koko ajan taiteillaan ohuella nuoralla niin, että häpeäkuolema vaanii molemmilla sivuilla. Välillä katsojana miettii, että voiko noin edes sanoa ja ennen kaikkea, saako sille nauraa.

Mielenterveys, traumat, häpeä, syyllisyys ja arvottomuuden tunteet ovat aiheita, jotka tavallisessa keskustelussa saavat kumppanin vaikenemaan vaivaantuneena ja vaihtamaan puheenaihetta.

Ei siis mitään kahvipöytäkeskustelua. Ja tästä Vesterinen tekee esityksen, joka tuntuu. Salillinen ihmisiä nauraa hervottomana, pyyhkien silmiään ja taputtaen. Yleisö elää esityksessä mukana koko kehollaan.

Hervottomia hahmoja ja syväsukellusta

Vesterinen lähestyy vakavaa aihetta eri hahmojen kautta. Traumaperäinen stressihäiriö on nimeltään Aune. Ja se rollaattorilla laahustava pentele saa kiinni vaikka kuinka yrittää juosta karkuun.

Ylikriittinen sisäinen ääni taas on tupakoiva, mahakas Mauri. Mauri ilmestyy juttelemaan ennen keikkoja epäillen, ettei niistä kuitenkaan mitään tule. Näiden hahmojen kanssa saattaa käydä dialogia ja väitelläkin. Joskus jopa menestyksellä.

Diagnoosinsa saavat esityksessä niin ultrajuoksija kuin kaveriaan turpaan tirpaiseva Taneli. Toki jälkimmäisen FBD (Face Bunching Disorder) saattaa olla vain kehno selitys huonolle käytökselle.

Yhtä kaikki, jutut polveilevat hengästyttävästi. Ja kun trauma kaasuttelee punaisen auton muodossa kohti, saattaa vain toivoa, että ehtii väistää ennen törmäystä, eikä naapurin koira syö välipalaksi.

Trauma ei yritä olla yhteiskunnallinen kannanotto mielenterveyskeskusteluun. Sen sijaan se tuo näyttämölle yksilön kokemuksen kaikessa kipeydessään. Ajoittain kokemus tulee melkein kiusallisen lähelle.

Yleisössä pääsee kokemaan jotain siitä lähes lamaannuttavan häpeän ja toisaalta poukkoilevan levottoman tunnelman yhdistelmästä, jota koomikko lavalla kuvaa. Ja niissä kohdin, onneksi, Vesterinen tarjoaa tarvittavan kevennyksen niin, että nauru voi toimia suojana ja esitys jatkua.

Mielenterveydestä arkisin sanoin

Trauma, sen muodot ja miten ne elämässä ilmenevät ovat kaukana hauskasta. Mutta Vesterinen käsittelee tätä kaikkea huumorilla ja tekisi mieli sanoa ‒ lempeällä ymmärryksellä.

Hän on tehnyt taustatyönsä hyvin, sillä vaikka erilaisista traumoista puhutaan täsmä-, liukuporras- ja mönjätraumana, niiden määritelmät ymmärtää, eivätkä ne särähdä ammattilaisenkaan korvaan. Päinvastoin Vesterinen tuo mielen sisäisiä tapahtumia näyttämölle siten, että ne alkavat elää kuvina ja tulevat ymmärrettäviksi.

Jossain kohdin tuntuu, että koomikko opettaa yleisöään, antaa esimerkiksi muutaman lauseen tietoiskuja siitä, mitä on traumatisoituminen. Taustoitus lienee tarpeen ja informaatio on molemmin puolin leivitetty huumorilla. Tietoiskut eivät näin jää esityksessä irrallisiksi, vaikka ne selkeästi erottuvatkin.

Toisaalta tällaista tavallista puhetta mielenterveyden pulmista kaipaisi enemmänkin. Voiko traumasta oikeastaan sanoa selkeämmin kuin, että se on suuri säikähdys, joka menee kehoon ja jää sinne? Ja että se saa pelkäämään, että niin tapahtuu uudestaan. Ymmärrettävää ja arkista puhetta vakavasta asiasta.

Heittäytymistä häpeärajalla

Vesterisen lavatyöskentely on intensiivistä. Erilaiset hahmot näkyvät olemuksessa, koko keho puhuu. Pelkästään katselemalla saattaa sanoa, onko äänessä traumavauva, Judge vai oma suosikkini Mauri. Maurin mitätöivä ja latistava päänsisäinen ääni saattaa löytyä salista muiltakin, niin paljon Maurille itse kukin nauraa.

Vesterinen on hyvin kontaktissa yleisöönsä kuunnellen reaktioita. Esitys kantaa yli sellaistenkin kohtien, joissa olisi voinut syntyä kiusallinen hiljaisuus samalla tavoin kuin mielenterveysasioista puhuttaessa voi tavalliseen keskusteluun tulla.

Yleisön kanssa sanailua koomikko ei suoraan hae, mutta puhelimensa äänille unohtanut sai asiasta kuulla, niin kuin pitääkin.

Trauma-esitys vaatii tekijältään uskallusta asettaa itsensä alttiiksi. Esitys ei ole mitään taskulämmintä jutustelua mukavuusalueella. Lopulta en ole varma, nauroinko Vesterisen jutuille, Maurille ja muille, vai itselleni, omalle sisäiselle hahmolle. Veikkaan jälkimmäistä.

”Ja jos voin pyytää, kertokaa tästä kaikille, siis ihan kaikille, mutta vain jos tämä on kympin juttu. Jos se on kymppi miikka, niin sitten ei saa sanoa kenellekään”, veistelee koomikko vielä viimeiseksi. Maurille kun ei miinukset kelpaa.

Vesterinen jatkaa Trauma -kiertuetta ympäri Suomen, ja ensi syyskuussa on luvassa vielä keikka Oulussakin. Lisätietoja koomikon kotisivulla.

LISÄÄ JUTTUJA: