Synninkantajat
Syntien taakasta sovinnon mahdollisuuteen
Henkisen väkivallan käyttö on herätysliikkeen yhteinen, sukupolvien yli siirtyvä trauma. Tämä fakta nousee vahvana esiin Pauliina Rauhalan Synninkantajissa.
Rauhalan toista romaania on odotettu hartaasti. Esikoisteos Taivaslaulu (2013) oli ainutlaatuinen ja äärimmäisen koskettava tarina nuoren parin rakkaudesta ja toistuvien raskauksien uuvuttamasta äidistä. Lopulta, viimeisten sivujen myötä, Synninkantajat palkitsee pitkän odotuksen, mutta yhtä samaistuttava tarina ei ole, kuin mitä Viljan ja Aleksin rakkaus- ja selviytymistarina oli Taivaslaulussa.
Taivaslaulun tapaan Synninkantajat jatkaa samalla aihepiirillä käsittelemällä vanhoillislestadiolaisuuteen liittyviä tabuja. Synninkantajissa aiheena on hoitokokoukset, joita liikkeessä harjoitettiin etenkin 1970-luvun lopulla. Kokouksiin oli pakko osallistua ja syytelistalta kävi ilmi, kuka oli syyllistynyt mihinkin. Synteinä olivat esimerkiksi television katselu, kirkkokuorossa käyminen ja E-liikkeessä asioiminen, mutta myös intiimimmät asiat. Synnit täytyi tunnustaa kaikkien kuullen käyttämällä juuri oikeita sanoja.
Teosta varten Rauhala on perehtynyt hoitokokouskertomuksiin muun muassa pöytäkirjojen ja haastattelujen kautta. Teoksensa saatesanoissa Rauhala toivookin, että hoitokokouksiin liittyvät asiakirjat avattaisiin tutkijoiden käytettäviksi. Synninkantajilla on siis painava yhteiskunnallinen sanoma: pitkään vaietusta tabusta ja kipukohdasta pitäisi pystyä viimein puhumaan ja sitä pitäisi voida tutkia objektiivisesti.
Lapset kärsivät aikuisten virheistä
Ennakko-odotusten perusteella Synninkantajat ei kuitenkaan ole ihan sitä, mitä olisi odottanut, sillä itse hoitokokouksia romaanissa käsitellään hyvin vähän. Hoitokokouksia kuvaillaan kahdesti kahden eri henkilön näkökulmasta ja lisäksi teoksessa on kaksi pöytäkirjaa, joista käy ilmi kokousten sisältö. Pöytäkirjat eivät ole aitoja, mutta Rauhala on kirjoittanut ne aitojen dokumenttien pohjalta. Kaikki syytteissä käytetyt termit, kuten kososlaisuus ja kuiva henki, eivät aukea asiasta tietämättömälle. Mukaan olisi voinut liittää sanaston.
Vaikka kuvauksia hoitokokouksista olisi voinut lukea enemmänkin, kirjan ansio on kuitenkin tärkeämmässä teemassa: miten kokoukset vaikuttivat ihmisiin ja millaisia kauaskantoisia seurauksia kokousten järjestämisellä oli. Nämä kokemukset kuvataan yhden pohjoispohjanmaalaisen suvun näkökulmasta. Kertojina tarinassa ovat alakouluikäinen Aaron, hänen isänisänsä Taisto-pappa, äidinäitinsä Aliisa-mummi, tätinsä Auroora sekä koko tätä suvun tarinaa Matkakertomus-nimisissä luvuissa kirjoittava henkilö, jonka identiteetti paljastuu vasta teoksen lopussa.
Matkakertomukset ovat paikoin työlästä luettavaa, sillä niissä seikkaillaan hyvin moninaisissa ja filosofisissa maailmoissa, jotka eivät aina liity kiinteästi itse tarinaan. Synninkantajat onkin kauttaaltaan hyvin intertekstuaalinen teos. Raamatun lisäksi tarinassa on viittauksia muun muassa Nelson Mandelan omaelämäkertaan, Antoine de Saint-Exupéryn Pikku prinssiin ja Solomon Volkovin Dmitri Šostakovitšin muistelmiin. Jos kaikki viittaukset eivät aukea, osa tarinan hohdosta himmenee. Kaiken ei toki pidä ollakaan aina helppoa. Toisella lukukerralla teoksen moniäänisyys aukeaisi varmasti lisää.
Koskettavin ja samaistuttavin kertoja on ehdottomasti Aaron, mummin ja papan rakas silmäterä, joka mielikuvituksensa keinoin pakenee ahdistavassa hoitokokouksessa Tex Willerin seikkailuihin. Älykäs, tunteellinen ja pikkuvanhakin poika tuo riipaisevasti esiin, miltä uskon nimissä tehdyt vääryydet ja aikuisten erimielisuudet tekevät lapselle, sijaiskärsijälle. Yleismaailmallisen teeman tavoin voi pohtia, miten tälläkin hetkellä monet lapset joutuvat aikuisten syntien kantajiksi sotien ja muiden konfliktien keskellä.
Surullisinta tarinassa on se, kuinka ihminen suljetaan yhteisön ulkopuolelle. Hoitokokousten aikaan yhteisöstä erotettiin paljon ihmisiä, ja erotettua jäsentä eivät saaneet enää edes lähisukulaiset tavata. Seuran saarnamies ja kokousten hoitomies Taisto on suvun ja koko yhteisön voimakastahtoinen patriarkka. Silti pahakaan ei ole läpeensä paha: Taisto uskoo tekevänsä oikein ja kaikkien parhaaksi. Aliisan tytär Auroora rakastuu epäuskoiseen mieheen, mitä Taisto ei tietenkään hyväksy. Nuoren Aurooran sydänsurut ja itsenäistyminen omiin ratkaisuihin puhuttelee epäilemättä monia lukijoita. Auroora on tarinan selviytyjä. Järkyttävämpi kohtalo on Aaronilla, joka menettää rakkaan Aliisa-mumminsa.
Aliisa on mustavalkoisen Taiston vastavoima. Mummi opettaa Aaronille: ”Ei Jumala ole tarkoittanut ihmistä käpertymään itseen ja omaan sydämeen. Hän haluaa, että avaamme itsekeskeisyyden oven. Meidän ei pidä etsiä eroa vaan yhteyttä muihin.” Tähän kiteytyy hienosti tarinan sanoma. Sovinto, lähimmäisenrakkaus ja ymmärrys säästäisivät monelta julmalta kohtalolta. Yksittäisen ihmisen sijaan vastuuseen asetetaan isommat tekijät. Näin myös Taistosta tulee uhri: hänen ei anneta katua ja pahoitella tekojaan. Synninkantajien taakka on hirmuinen.
Ristiriitainen lukukokemus
Rauhalan erityinen ansio on kaunis, ilmaisuvoimainen tyyli. Teos on kielellisesti hyvin kunnianhimoinen ja sen vuoksi ehkä myös mielipiteet jakava: runsaat luontoviittaukset ja kielikuvat ovat huikea tyylikeino, mutta jos lintu- ja kasvilajit eivät kuulu omiin kiinnostuksenkohteisiin, teksti voi tuntua raskaalta. Useat kohdat ovat kuvallisuudessaan hyvin ilahduttavia, etenkin kun ihmisen persoonaa kuvataan lintujen avulla. Taiston lempeämpi puoli tulee esiin, kun hän on yksin luonnon helmassa: ”Minä rakastan vaimoani, ruosteensävyistä pikkulepinkäistä, vaikken ole sitä usein sille kertonut, sana tuntuu liian mahtipontiselta ääneen lausua. – – Vaimo on erilainen, piileskelevä pajulintu, ja sen hyväksyminen on miehen tehtävä.”
Synninkantajat on muun muassa aiheensa, koskettavuutensa ja tyylinsä puolesta erinomainen teos. Tarina ei kuitenkaan tule yhtä iholle kuin Taivaslaulussa. Kirjailijan kannalta esikoiseen vertaaminen ei ole aivan reilua, mutta väistämättä lukija tekee niin. Teoksen lopun dramaattiset käänteet tekevät lukukokemuksesta lopulta ehyen, mutta romaani jättää myös hämmentyneen olon: miksi kaiken piti päättyä näin? Toisaalta Matkakertomusten kirjoittaja on avainasemassa sovitustyössä, ymmärryksessä ja anteeksiannossa. Nuoret polvet voivat katkaista taakan periytymisen.
Toivoa sopii, että tämä tarina olisi yhtenä apuna sovinnon ja yhteyden rakentamisessa niin uskonnollisissa kiistoissa kuin muissakin elämän erimielisyyksissä.
LISÄÄ JUTTUJA:
