Saituri

Ranskalaisen näytelmäkirjailijan Molièren 1600-luvulla kirjoittama Saituri-näytelmä sai ensi-iltansa Oulun kaupunginteatterin lavalla lauantaina 28. lokakuuta. Ajattomuudellaan komedia toimii yhä tänä päivänäkin, saaden yleisön nauramaan useaan otteeseen yli kaksi tuntisen esityksen aikana.

Näytelmän keskiössä on vanha rikas saituri Harpagon, joka on ihastunut nuoreen Marianeen. Mariane on kuitenkin rakastunut Harpagonin poikaan Cléanteen. Cléante haaveilee myös avioliitosta Marianen kanssa. Harpagonin tytär Élise puolestaan on rakastunut heidän palvelijaan Valèreen, mutta Élisen isä Harpagon vastustaa heidän avioitumistaan ja haluaisi tyttärensä rikkaisiin naimisiin vanhan Anselmen kanssa.

Rakkaussotkuja näytelmässä siis riittää, ja esitys käynnistyy nuorten pohdiskellessa näitä rakkauskuvioita ja kaikki pitäisi onnistua juonittelemaan niin, että vanha saituri isä hyväksyisi lastensa liitot. Näytelmän alku on hidas ja suhdekuvioita pohditaan hieman turhan tarkkaan, toki näin lasten suhtautuminen rahaan ja rakkauteen tulee varsin selväksi katsojille.

Kun lavalle astuu Puntti Valtonen saituri Harpagonin roolissa, nousee näytelmä uudelle tasolle. Hänen olemuksensa, eleensä ja puheensa ovat täydellisiä saiturin rooliin, häntä katselisi vaikka yksinään lavalla – eittämättä hän on näytelmän kantavia voimia. On elämys seurata hänen jatkuvaa huolta suloisista seteleistä, pennipienoisista ja rakkaista kolikkoystävistä. Harpagon ottaa raha-asiat vakavasti ja juuri tämä asioiden vakavasti ottaminen tekee koko hahmosta koomisen ulkopuolisen silmin. Tällaisia henkilöitä varmasti jokainen löytää lähipiiristään, joille raha on tärkeämpää kuin mikään muu.

Élise (Sara-Maria Heinonen) Cléante (Oliver Kollberg, Mariane (Elina Saarela) ja Frosine (Annika Rokka) selvittämässä rakkauden kiemuroita.

Lavalla nähdään myös neljä Tampereen yliopiston näyttelijäopiskelijaa. He tuovat lavalle nuorta energiaa. Erityisesti Oliver Kollberg Cléanteen roolissa loistaa. Yksi näytelmän ehdottomia huippukohtia on kohtaus, jossa Harpagon ja Cléantee istuvat lavan reunalla hiljaa, ja vain elein ja ilmein käyvät läpi juuri käymäänsä keskustelua ja sen sisältö alkaa vähitellen valjeta heille. Hiljainen lava ja samalla yleisö odottaa jännittyneenä, mitä tulee tapahtumaan, ja purskahtaa lopulta nauruun seuratessaan miesten elehtimistä lavan reunalla.

Näytelmän dialogi on päivitetty tähän päivään ja se on varsin modernia, se osaltaan auttaa samaistumaan rooleihin ja tuo vanhaa näytelmää aikaamme. Puvustus on varsin onnistunut, siinä missä nuoret keikaroivat vaatteillaan ja laittavat niihin viimeisetkin pennoset, kulkee saituri vanhoissa likaisissa vaatteissa. Lavastus on perin pelkistettyä, mikä antaa tilaa roolisuorituksille.

Näytelmän henkilöiden toiveet ja unelmat ovat helposti tunnistettavia vielä tänä päivänäkin. Toiveiden ristiriitaisuus saa tilanteet kärjistymään ja kun vanhemmille yrittää olla mieliksi tilanteista tulee väistämättä koomisia.

Näytelmässä on kyse muustakin kuin rakkaudesta. Suurimmaksi teemaksi nousee raha vs. rakkaus. Näytelmä laittaa pohtimaan, mikä on rahan arvo ja mitä sillä saa. Tekeekö valtava omaisuus onnelliseksi, varsinkaan jos yhtään rahaa ei uskalla käyttää? Vai saako suuri omaisuus vain epäilemään kaikkien tarkoitusperiä ja samalla aina huolestumaan yrittääkö joku varastaa kaiken. Kuinka arvokasta rakkaus on?

Myös sukupolvien väliset näkemyserot valinnoista tulevat esille. Vanhemmat tuntuvat aina tietävän parhaiten, mikä on lapsien etu, ja heidän mielestään nuoret vain kuuntelevat tunteitaan eivätkä ajattele järjellä. Vanhemmat sitten ihmettelevät nuorten ratkaisuja, ymmärtämättä enää niitä – kuinka paljon maailma muuttuukin aina yhdessä sukupolvessa.

Esitykset jatkuvat Oulun kaupunginteatterissa läpi syksyn.

LISÄÄ JUTTUJA: