Riikka Pulkkinen: Viimeinen yhteinen leikki
Salaisuuksista sairaat
Riikka Pulkkisen uusin teos Viimeinen yhteinen leikki ei petä odotuksia. Teksti kulkee vaivattomasti ja tarina etenee kahdessa ajassa, nykyhetkessä sekä muistelmina menneestä. Muistot avaavat vähitellen, mistä nykyhetken tapahtumat johtuvat.
Perheenisä Eelis katoaa kesken aivan tavallisen illan, kun hänen ystävänsä tulee hakemaan häntä päivystykseen. Vaimolleen mies puhuu huimauksesta, mutta ei koskaan mene lääkäriin. Hän sulkee puhelimensa. Ja jos aikuinen ihminen haluaa kadota jäljettömiin, ei poliisilla ole asiaan mitään sanottavaa.
Kun aurinko paistoi lämpimämmin
Mai jää yksin ja hämmentyneenä kahden pienen lapsensa kanssa. Käy ilmi, että Eelis on jättänyt vihjeitä tapahtumista sekä kertomuksen menneisyydestään metsään kätkettyyn aarrelaatikkoon. Tämä on kirjan menneessä ajassa kulkeva kertomus. Nykyhetkeä kerrotaan Main ja Eeliksen ystävän Novan sanoin.
Miehen menneisyydessä on asioita, joista Mai ei tiedä mitään. Eelis on lapsena osallistunut tutkimukseen, lastenleireihin ja hoitoon, jonka sisältö aukeaa vähitellen.
Erilaisista vaikeuksista kärsiviä lapsia oli koottu yhteen leireille, joilla heille oli annettu mahdollisuus touhuta eläinten kanssa, leikkiä ja seikkailla suuren sairaalarakennuksen eri kerroksissa. Aikuiset olivat suhtautuneet pikku kurittomuuksiin ymmärtäväisesti hymähdellen, vaikka turvalliset säännöt leirielämää olivatkin ohjanneet.
Lukijan mielessä “kuuluisan arkkitehdin suunnittelema keuhkotautiparantola” voisi olla vaikka Paimion parantola, mutta kirjassa tämä jää arvoitukseksi. Tärkeä osa leiriä oli lasten yhteisö, heidän yhdessä tekemänsä asiat ja ryhmä, jonka he keskenään muodostivat. Ryhmä on pitänyt yhteyttä myöhemminkin, tutkimuksen jo loputtua.
Menneisyyden varjo
Mitä sitten oli tutkimukseen liittyvä hoito? Se teki uneliaaksi ja olon sekavaksi jälkeenpäin. Samalla hoitokerta oli kahdenkeskistä aikaa johtavan lääkärin kanssa, hänen jakamatonta huomiotaan, jääteloä ja autoajeluita. Aikuistuneet lapset muistavat hoidosta myöhemmin erilaisia asioita.
Kaveriporukan äänissä kuuluu kritiikkiä. On epäilijöitä ja heitä, jotka ajattelevat hoidosta hyötyneensä. Erilaiset kokemukset tutkimuksesta ja psykiatrisesta hoidosta pääsevät esille kaveriporukan keskustellessa keskenään.
“… Nova oli vaatinut poliitikkoja järjestämään koko psykiatrisen hoitoketjun uusiksi: yhteisöllistä hoitoa raskaan lääkinnän sijasta. Aiheesta oli kuulemma tutkimuksiakin. Avoimen dialogin malli, Nova huusi. Halvin, parantavin!”
Kirja tuo psykiatrisen hoidon kritiikin fiktion keinoin esille. Sillä vaikka tarkoitus on hyvä, eivät keinot ja yksilölliset tarpeet hoidossa aina kohtaa. Kirjailija jättää hyvällä tavalla lukijan itse päätettäväksi, mihin hoitoon lopulta uskoo, jos mihinkään.
Kritiikkiä saavat tasapuolisesti niin perinteinen psykiatria lääkkeineen kuin psykoterapiakin. Mutta yksi asia on selvää: psyykkinen sairastuminen on aina ihmiselle itselleen ja hänen läheisilleen tragedia, ja menee aikaa, että ihmiset voivat vähitellen uudestaan luottaa siihen elämään, jota elävät.
Pulkkinen ei päästä lukijaa helpolla aiheen tai kirjan rakenteenkaan kohdalla. Mutta juuri siksi kokonaisuus on kiehtova ja pitää otteessaan viimeisille sivuille asti.
LISÄÄ JUTTUJA:
