Tunnelma hipoo Hotelli Lasaretin salin korkeaa kattoa. Kolmella seinällä ja usealla suurella kankaalla kuva liikkuu ja sali täyttyy musiikista ja valon välkkeestä. Oulun musiikkivideofestivaalit huipentuvat Pumpeligaalassa. Kotimaisen kilpailun pääpalkinnon voittanut Justus Kantakosken (pääkuvassa keskellä) ja Mortti Saarnian Suistamon sähkölle ohjaama video Kutsu iskee aistimyrskynä tajuntaan.
Oulun musiikkivideofestivaalit juhlittiin 26.–29. elokuuta. Jo vuodesta 1994 järjestetty kaupunkifestivaali on maailman vanhin ja kaunein musiikkivideoihin keskittyvä festari. Viime vuonna juhlat jouduttiin järjestämään etänä, mutta nyt pääsimme paikalle tapahtumiin. Neljän päivän aikana festivaaleilla kävi yhteensä noin 2600 musiikkivideoiden ystävää.
Pandemia kurittaa kulttuuritapahtumia edelleen kovalla kouralla, ja tälläkin kertaa festivaalien kapasiteettia jouduttiin rajoittamaan ja tapahtumia perumaan. Esimerkiksi jatkoklubit peruttiin kokonaan. Festivaalin vastaava tuottaja Juhani Oivo tiivistää:
– Koronatilanteen aiheuttama epävarmuus leijui festarituotannon yllä koko vuoden, mutta ihan viime metreillä tiukentuneet rajoitukset aiheuttivat paljon lisätyötä ja miettimistä. Ohjelmaa piti perua ja korvaavaa keksiä minimaalisella aikataululla.
Ylimääräinen työ ei kuitenkaan lisää rahoitusta. Lipunmyyntikapasiteetin rajoitukset horjuttavat tiukkaa budjettia, joka on voittoa tavoittelemattomalla yhdistyksellä laskettu nollatulokseen. Synkkyyteen ei kuitenkaan vaivuttu.
– Järjestelyt ja festivaalit menivät kuitenkin tilanteen huomioiden hienosti ja siitä kiitos kuuluu meidän hienolle tiimille, Oivo summaa.
Teininä laitoimme kavereiden kanssa koulun jälkeen miltei automaattisesti MTV:n musavideot pyörimään ainakin taustalle. Tuntui, että musiikkivideoita katsoivat kaikki ja myös kotimainen Jyrki-musiikkiohjelma oli suosittu.
Musiikkivideoiden kulta-aika on jo ehkä ohi. MTV siirtyi musiikkivideoista tosi-tv -kuraan, ja Jyrki lopetettiin vuonna 2001. Festivaalihaastatteluissa ja juttutuokioissa käy ilmi, ettei juuri kukaan nykyisin katso aktiivisesti musiikkivideoita. Videoita katsotaan, kun joltakin somessa seuratulta tulee uutta tavaraa.
Musiikkivideoiden esityskanava on vaihtunut lineaarisesta televisiosta sosiaaliseen mediaan ja erityisesti YouTube-videopalveluun.
Musiikkivideo ei ole kuollut. Tästä kertoo sekin, että tänä vuonna festivaalin kotimaiseen kilpailuun lähetettiin 368 musiikkivideota.
Oulun Musiikkivideofestivaalit pitää pintansa, ja monipuolinen ohjelmisto kerää joka vuosi innostunutta yleisöä. Suurelta kankaalta ja kunnon äänentoistolla esitetyt videot ovat täysin erilainen kokemus kuin kännykän ruudulta tihrustettu kihinä.
Festivaalien taiteellinen johtaja Anna-Mari “Ansku” Nousiainen valitsi tämän vuoden teemaksi nolouden. Nolous yhdistää meitä kaikkia.
Nousiaisen kausilla taiteellisena johtajana teemoissa ja ohjelmavalinnoissa on korostunut suvaitsevainen ihmisen moninaisuus. Nolouttakin käsitellään lempeästi. Joskus nolous on tahatonta, joskus tahallista. Usein selkeää rajaa ei ole mahdollista piirtää.
Nolous ei ehkä ole voimavara, mutta häpeästäkin voi jotakin oppia – oppia ainakin sietämään noloja tilanteita. Hyvin harvalla asialla on lopulta suurta merkitystä, ja me kaikki epäonnistumme joskus, kun muut näkevät, kuulevat, haistavat tai tuntevat. Olemme noloja.
Tarkemmin ajatellen myös useimmat musiikkivideot ovat noloja. Väkisin tulee mieleen, mitä ihmettä käsikirjoitustiimit ovat poltelleet. Keskustelu voisi mennä esimerkiksi näin:
– Puetaan joku karvaiseen pupu-pukuun, ja sitten tulisi joku ja tempaisis sitä täysillä turpaan!
– Se ei kyllä liity mitenkään biisiin tai muuhun videoon, mutta joo, hyvä idea!
Joku saattaa tunnistaa esimerkin videon. Ansku Nousiaisen kuratoiman NOLO OLO -näytöksen riemukkaimpia videoita oli kuitenkin Doja Catin Mooo!.
Räppi-videot ovat oma lukunsa. Aikoja sitten härskiintyneet sanoitukset saavat kuvitukseksi lähes poikkeuksetta vähäpukeisia naisia pyörittämässä pyllyä. Ihmisen esineellistäminen ja seksismi eivät kuulu tähän juttuun, mutta videot ovat useimmiten aika noloja.
1990-luvun loppupuolella populaarimusiikin kenttää hallitsi nu metal. Heavy metallia, rappia, hip hoppia ja vaihtelevasti muita tyylejä sekoitteleva aggressiivinen ja vihainen junttaus nousi valtavirtaan. Perinteiset pop-yhtyeetkin tekivät nu metal -biisejä.
Musiikkitoimittaja Raine Laaksosen kuratoimassa näytöksessä NU METAL/NOLO METAL pureudutaan nu metallin ytimeen. Mikä sitten tekee nu metallista noloa?
Metallipuritaanit pitivät nu metallia naurettavana ja antoivat sille lempinimiä, kuten un metal ja mallcore. Myös päälle liimattu lökäpöksyjen vihaisuus huvitti monia.
Musiikkityylit ja ilmiöt vanhenevat nopeasti – musiikkivideot vielä nopeammin. Uusi tekniikka mahdollistaa aina uusia asioita, ja niitä käytetään surutta, kun kerran voidaan. Jälkeen päin moni asia vaikuttaa nololta.
Genret eivät kuitenkaan katoa, vaikka ne ovat pirstaloituneet alalajeiksi ja niiden alalajeiksi. Pääosin elektronisesta musiikista, rapista ja hip hopista koostuneiden näytösten välissä nu metal -runttaus tuntuu jopa raikkaalta. Uudempaa nu metallia tai siitä voimakkaasti vaikutteita ottanutta menoa näytöksessä edustavat Rina Sawayaman ja Poppyn videot.
Slipknotin Duality-videossa vähän noloa oli, että kuvauksiin hyvissä aikeissa vuokrattu talo pistettiin täysin päreiksi.
Nolointa nu metal -ilmiössä on ehkäpä Kid Rock, jonka typerä punaniskainen kohkaus vetosi etenkin valkoisiin, hyvin toimeentuleviin nuoriin miehiin.
Laaksonen kertoo esimerkin Woodstock 1999 -festivaaleista, joissa pääesiintyjinä olivat muun muassa Korn, Kid Rock, Limp Bizkit ja Rage Against the Machine, ja yleisönä pääosin parikymppisiä valkoisia miehiä.
Festarit päättyivät täyteen kaaokseen. Limp Bizkitin sekä Kornin keikoilla mosh pitissä joukkoraiskattiin nainen, kaikki paikat pistettiin päreiksi ja tuikattiin lopulta tuleen.
Musiikkia ja artisteja ei tietenkään voi syyttää väkivallasta, mutta vihainen ilmapiiri saattaa sopivissa olosuhteissa saada tuhoisaa voimaa myös raivoisasta musiikista. Yksi Fred Durstin tragedioista on, että hän purki koulukiusatun vihaansa aggressiiviseen musiikkiin, jota uudet kiusaajat käyttivät innoituksena. Noloa!
Oulun Musiikkivideofestivaalien ohjelmisto koostuu kotimaisen kilpailun lisäksi muun muassa elokuvista, lyhäreistä, kuratoiduista musiikkivideonäytöksistä ja taidenäyttelystä. Muutamista peruutuksista huolimatta jokaisena päivänä on mielenkiintoista koettavaa.
Pumpeligaala on ehdottomasti festareiden odotetuin tapahtuma. Esiintyjät ja ohjelma ovat joka vuosi yllätys, ja tekninen toteutus on huippuluokkaa. Tunnelmaltaan gaala on aivan erityinen.
Voittajat ja muut palkitut kannattaa katsoa festivaalien sivulta. Taso oli tietenkin kova, mutta voittaja erottui selkeästi muista. Tänä vuonna videoita urakalla katsoneet kertoivat, että nolointa oli ryyppäämiseen ja juhlimiseen keskittyvien videoiden suuri määrä. Sekään ei ollut lopulta kovin noloa.