Ortotopologian lopulliset alkeet

Covid-19 -pandemian vuoksi kahdella vuodella siirtynyt näytelmä Ortotopologian lopulliset alkeet sai ensi-iltansa 21.4.2022 Oulun yliopistolla. Näytelmän on ohjannut ja käsikirjoittanut elokuvista Kivenpyörittäjän kylä (1996) ja Badding (2000) tuttu Markku Pölönen. Aapo Heikkilää ja neljää muuta hahmoa näyttelee muun muassa elokuvista Akvaariorakkautta (1993) ja Oma maa (2018) tuttu Mika Nuojua.

Diletantista dosentiksi

Aapo Heikkilä (12.4.1931–22.4.1993) oli Haapavedellä syntynyt ja Oulun yliopistossa toiminut, itse keksimänsä ”tieteenalan” ortotopologian perustaja. Hän antoi itselleen akateemisen tittelin dosentti, vaikka opinnot jäivät kesken jo yhteiskoulussa. 25-vuotiaana hän sai erikoisluvan suorittaa ylioppilastutkinnon. Ylioppilasta hänestä ei tullut, mutta hän suoritti Kansanvalistuksen kirjeopiston kautta niin filosofian kuin kasvatusopin approbatur-kurssit kiitettävin arvosanoin.

Vuonna 1953 Heikkilä pääsi itse laatimilla todistuksilla Pulkkilaan Vornan kansankoulun opettajaksi. Jäätyään kiinni hän joutui mielentilatutkimukseen. Suojelupoliisin kiinnostuksen kohteena ollut Heikkilä avasi vuonna 1957 Vaasaan psykoterapisen praktiikan. Puolessa vuodessa Heikkilä ehti keräämään itselleen laajan, häntä arvostavan asiakaskunnan, joka puolusti ”lääkäriään” hänen jäätyä kiinni puoskaroinnista.

Heikkilä sai kahdeksan vuotta ehdotonta vankeutta, mutta presidentti Urho Kekkosen armahduksella hän vapautui nopeasti. Vapautumisensa jälkeen Heikkilä päätyi Oulun yliopistoon, jossa hän osallistui aktiivisesti kemian, fysiikan ja matematiikan luennoille. Älykäs, kekseliäs ja utelias mies alkoi kehittää omaa tieteenalaa, ortotopologiaa, eli oppia kaikista mahdollisista luonnonilmiöistä ja kaikesta olevaisesta.

Vaikka Oulun yliopiston sisällä toimiva akateeminen yhteisö ja laajempi suomalainen tiedeyhteisö ei hyväksynyt uutta ”tieteenalaa”, se hyväksyi Heikkilän osaksi yhteisöään. Hänelle annettiin oma työhuone fysiikan laitoksen siivouskomerosta sekä paperia ja kyniä. Muutaman kerran vuodessa luennoiva Heikkilä nimitti itsensä oman alansa dosentiksi. Tonttujen kalloja mittaileva ja para-avaruuden sisältöä puntaroiva tiedemies veti salit täyteen.

”Ei tässä ole kummemmasta kyse”

Näytelmä on nopeatempoinen ja imaisee ensiminuuteilla täyden salin mukaansa. Heti alkuun luentosalin väki saa maistiaiset erittäin monimutkaisilta, mahdottomilta vaikuttavista laskelmista, joilla ortotopologian dosentti yritti muotoilla tieteenalan peruskäsitteistöön kuuluvan ultrafiltterin teoreettiset viitekehykset: ultrafiltterin tarkoituksena oli poistaa yhtälöistä turhat pois ja yksinkertaistaa laskut.

Olen aatehistorioitsija, en fyysikko tai matemaatikko, mutta naurahdan välittömästi akateemiselle jargonille, joka oli tyypillistä olevaisuuden tutkijalle. Yhtälöt ja lukemattomilta tuntuvat integraalit ja niiden lopputulos eivät läpäise filtteriä. Alan dosentti toteaa itsekin: ”Ei se nyt mennyt ihan niin kuin piti, mutta liekö väliä.”

Joko tai on yhtälön paras ratkaisu. Kuva Kimmo Paananen.

Yhden luennon ajan eli 90 minuuttia kestävä näytelmä sisältää viisi erilaista hahmoa, viisi erilaista tarinaa ja viisi erilaista lähestymistapaa pseudotietelijään. Tapaamme lyhyessä ajassa Aapon lapsuuden kaverin Jopen, joka kertoo Aapon kasvamisesta mieheksi Haapavedellä sekä kylän papin, joka antoi aivokalvontulehdukseen sairastuneelle pienelle Aapo-pojalle viimeisen voitelun. Pojan pelättii kuolevan –  ja hän kuolikin hetkeksi.

Kuulemme myös poliisia, joka puolustaa Aapoa hänen jäätyään kiinni lääkärinä esiintymisestä sekä Helsingin yliopiston varadekaanin Osmo Pulkkisen mietteitä uudesta tieteenalasta. Pulkkinen päätyi alun karsastelun jälkeen kunnioittamaan Heikkilää sekä ihmisenä että tieteilijänä.

Nuojuan näyttelijänlahjat ovat hengästyttävät. Vaihdot hahmojen välillä ovat saumattomia. Nuojua onnistuu elävöittämään nuorelle ja myös vähän vanhemmalle sukupolvelle tutun legendan persoonan, ilmeet, elekielen sekä ennen kaikkea tieteilijän sielun ainutlaatuisella tavalla.

Pölösen käsikirjoitus on saanut vaikutteita Ylen vuoden 1988 haastattelusta, jossa Kari Mokko haastattelee Aapo Heikkilää. Heikkilä avaa omaa tieteenalaansa monimutkaisilla yhtälöillä ja jättää haastattelijan sanattomaksi. Haastattelussa Heikkilän asema tiedeyhteisön jäsenenä tulee selvästi esille – hän on helposti lähestyttävä, älykäs sekä kaikista ja kaikesta kiinnostunut seuramies.

Markku Pölönen ja Mika Nuojua esityksen jälkeen. Kuva Kimmo Paananen.

Näytelmästä käy ilmi Heikkilän leikillisyys ja ihmisläheisyys. Yhdessä vaiheessa näytelmän päähenkilö avaa salin oven, etsii ystäväänsä Kaartista ja yrittää houkutella ohi kulkevia ihmisiä saliin. Tapansa mukaisesti hän kyselee ohikulkijoiden finanssitilannetta. Tutkimus kun on riippuvainen dosentille annetuista lahjoituksista.

Kunnianosoitus monologin muodossa

Nopeatempoinen, lämminhenkinen ja elämää sekä tiedettä filosofoiva näytelmä on nopeasti ohi, ja on ansainnut seisovan yleisön pitkät ja raikuvat aplodit.

Näytelmä on kuin iso ja lämmin halaus Oulun yliopiston 1960­-1990-lukujen tiedeyhteisölle, joka hyväksyi omalaatuisen, itseoppineen tiedemiehen joukkoonsa. Heikkilän maailmankuvalle löytyi tilaa. Näytelmä on myös kunnianosoitus Aapo Heikkilälle, joka valittiin opiskelijoiden myötävaikutuksella Vuoden oululaiseksi 1987.

Emme opi para-avaruudesta tällä luentokerralla mitään, mutta olemme saaneet tutustua ultrafilttereihin. Olemme erinomaisen opetushetken jälkeen ymmärtäneet myös, ettei tieteen tutkiminen ole aina niin vakavaa ja että tiede, varsinkin ortotopologia, on myös spekulointia.

Olemme myös hahmottaneet, että multidimensionaalinen ristiin rastiin menevä, päästä päähän yli että ali yltävä kaikkeus ja sen sisällä oleva olevainen sisältää jumalan läsnäolon ja sen ympärille kietoutuneen sisällön olemassaolon. Ortotopologian dosentti Aapo Heikkilä luonnehtii tätä seuraavanlaisesti:

Jumala on koko maailmankaikkeuden hyytelö. Ihmiset ovat kuin mansikat kiisselissä.

Esitykset Oulun yliopiston L1-salissa 28.4.2022 klo 18, 29.4. 2022 klo 18 ja 30.4.2022 klo 15.

LISÄÄ JUTTUJA: