Rigoletton patriarkaalisuus näkyy nykypäivänäkin
Savonlinnan oopperajuhlien Rigoletto on yksi tämän kesän päänäytöksistä. Eikä ihme, onhan oopperan ohjaaja, Sir David McVicar, ottanut Rigolettoon vaikutteita aiemmasta ohjauksestaan Lontoon Royal Opera Houselle. Eniten ooppera on ollut otsikoissa sen sisältämien alastonkohtausten vuoksi. Ohjaus on fyysinen ja mitään peittelemätön, kuten esittelyssä luvataan. Verdin oopperassa käsitellään vehkeilyä, salaliittoja, murhaamista, moraalittomuutta, häpeää ja valtaa.
Show alkaa näyttävästi ja makaaberisti orgioilla. Mantuan herttuan palatsissa juhlitaan ja kunnolla. Sikailu, seksuaalinen ylitsepursuavuus ja estoton ilottelu vyöryvät lavalle vailla rajoja. Bakkanaalit kulminoituvat kreivi Monteronen tyttären raiskaamiseen, jota Herttua ja muu hoviväki seuravat ympärillä eläimellisenä laumana. Raiskaaja on pakotettu osaansa muiden painostuksesta. Episodi tuo väistämättä mieleen Intian joukkoraiskaukset, jotka ovat olleet ongelma pitkään. Raiskaamisella pyritään myös häpäisemään uhri, ja saattamaan tämä alennustilaan. Häpeä ei kuitenkaan ole vain yksilön, vaan se ulottuu myös sukuun, eli Monteroneen. Tämä saapuu juhliin, ja kiroaa Herttuan ja Monteronea pilkkaavan hovinarri Rigoletton, jota esittää Claudio Otelli.
Sir David McVicar. Kuva: Soila Puurtinen
Patriarkaatin mahti
Alun raaka raiskaaminen symboloi patriarkaatin rajatonta oikeutta naisen kehoon. Välttämättä kaikkien miesten ei edes tarvitse haluta tällaista makaaberia valtaa. Riittää että edes yksi haluaa, ja muut seuraavat perässä, kuten alussa nähtiin. Ryhmällä voi näin olla kahlitseva vaikutus jäseniinsä. Verdin ooppera, jonka libretto pohjautuu Victor Hugon näytelmään, sai ensi-iltansa vuonna 1851. Välillä tuntuu turhauttavalta ja itseään toistavalta teemalta, kuinka naisiin kohdistuvalla väkivallalla mässäillään eri taiteen aloilla. Mutta kenties se kertoo ongelmista, joita ei ole tähänkään päivään mennessä kyetty ratkaisemaan. Toisaalta, voivatko tällaiset toistuvat kulttuuriset kuvaukset myös pahimmillaan luoda mahdollisia toimintamalleja.
Rame Lahaj (Mantovan Herttua). Kuva: Soila Puurtinen
Ylipäätään ooppera on kauttaaltaan patriarkaalisen vallan merkitsemä. Miehet hallitsevat ja tekevät päätökset. Naiset, joita on muutenkin vähän esityksessä, esitetään jokseenkin tahdottomina sätkynukkeina. Tämä näkyy erikoisella tavalla siinäkin, kuinka ensimmäisen näytöksen raiskattu nainen jää hoviin saadakseen Herttualta huomiota. Ele kuvaa passiivista alistumista ja koiramaista rapsutusten kerjäämistä. Yhteiskuntajärjestys toki kuvaa teoksen miljöötä, 1500-luvun Italiaa, mutta asiaintilat näkyvät edelleen. Tarvitsee vain katsoa vaikkapa Suomen ministereiden määrää, joita on yhteensä 1 126 henkilöä, joista 156 on ollut naisia – 2000-luvullakin alle puolet.
Vaikka oopperan tunnetuimmassa laulussa, kepeässä ja tarttuvassa La donna è mobile -aariassa, lauletaan naisen ailahtelevaisuudesta ja luottamattomuudesta, kääntäisin tämän koskemaan koko oopperan henkilöstöä. Jokainen keskeisimmistä henkilöistä osoittaa viekkautta ja selkäänpuukottamista ajaakseen omia etujaan. Etenkin Herttua kuvautuu sangen huikentelevaisena haaremin pyörittäjänä vietellen milloin ketäkin. Rigoletton ihmiskuva on itsekäs, ristiriiatainen ja moraaliltaan häilyvä.
Häpeän kerrokset
Häpäisykulttuurilla voidaan edelleen oikeuttaa jatkuva sodankäynti eri sukujen kesken, mikä ei saa koskaan loppua vuorottelevien iskujen ja vastaiskujen aikaansaamana. Tässäkin tarinassa ajaudutaan myös kostoon. Rigoletton tarkoin varjelema tytär Gilda rakastuu Herttuaan. Rigoletton saadessa tietää tästä, hän näyttää Gildalle Herttuan salakavalan puolen tämän vietellessä toista naista, Maddalenaa. Gilda järkyttyy ja menee suunniltaan. Rigoletto sopii palkkamurhaaja Sparafucilen kanssa Herttuan murhaamisesta. Gilda onnistuu kuulemaan tästä Sparafucilen ja Maddalenan, Sparafucilen sisaren, keskustellessa. Maddalena on kovin mielistynyt Herttuaan, joten tämä yrittää kääntää veljensä päätä suostuttelemalla vaihtamaan Herttua Rigolettoon. Sparafucile kieltäytyy, mutta suostuu lopulta murhaamaan henkilön, joka koputtaisi oveen ennen keskiyötä. Gilda tekee päätöksensä, valitsee kuolla rakkaansa puolesta, ja saa veitseniskun. Sparafucile toimittaa Gildan Rigolettolle säkissä. Ooppera päättyy Rigoletton vaikerrukseen ja hänen tajuamaansa kamalaan kohtaloon, jossa kostaminen on kääntynyt häntä itseään vastaan. Monteronen langettama kirous paljastuu kaikessa kauheudessaan, kun Philippe Auguinin johtama orkesteri päättää esityksen dramaattisiin loppumusiikkeihin.
Claudio Otelli (Rigoletto), Mika Kares (Sparafucile). Kuva: Soila Puurtinen
Esitin aiemmin naisten kuvautuvan teoksessa vailla toimijuutta. Joku voisi ajatella Gildan osoittavan vahvuutta ja itsenäisyyttä tehdessään päätöksen uhrautua Herttuan puolesta. Näinkin voi tulkita, mutta näkisin toisin. Rigolettossa käsitellään pienin vihjauksin häpeää, jolla perustelen kantaani. Totesin jo raiskaamiseen liittyvän häpeän tuottamisen ja sen yhteyden kostoon. Toisessa näytöksessä Rigoletto kysyy Gildalta tämän itkun syytä, johon Gilda vastaa häpeän. Hän häpeää paljastaa isälleen rakkaudestaan Herttuaa kohtaan. Gilda tapasi Herttuan kirkossa, ja myöhemmin Herttua tuli tapaaman häntä opiskelijaksi naamioituneena. Häpeä johtuu siitä, että Gilda toimi isäänsä vastaan, ja tapasi miestä. Isä puolestaan on perustellut Gildan kotona pysymistä suojeluna mahdollista häpäisyä vastaan. Häpeä siis pitää Rigolettoa otteessaan, ja on mahdollista ajatella Rigoletton kyttyräselän kuvaavan häpeän taakkaa, jota hän kantaa. Ajattelen Gildan omaksuneen isänsä häpeän pelon, sisäistäneen sen. Lopulta häpeä on aivan liian suuri kannettavaksi, ja on parempi kuolla ja tuhota itsensä. Se voi myös olla viimeinen epätoivoinen keino, ja alistunut pako tilanteesta, jossa ei voi olla rakastettunsa kanssa.
Vastakkaisuuksien kontrastit
Lavastus tukee häpeän esitystä. Esitys on enimmäkseen hyvin tummanpuhuva ja synkkä värimaailmaltaan. Häpeä on jotain mustaa, joka leimaa yksilön ja eristää yksinäisyyteen. Lavastuksen suunnitteluun, ja valoihin ja varjoihin on haettukin inspiraatiota Caravaggion maalauksista. Myös muu rekvisiitta Tanya McCallin suunnitteleman puvustuksen damastia myöten on saanut vaikutteita renessanssin taitelijoilta. Lavastus on hyvin minimalistinen ja askeettinen. 1400-luvulla rakennettu Olavinlinna sulautuu hyvin tällaisen suunnittelun taustaksi.
Sigrid Mutso, Savonlinnan Oopperajuhlakuoro. Kuva: Soila Puurtinen
Näyttämön hallitsevaksi osaksi muodostuu suuri hitsattua metallia oleva läpinäkyvä ristikko, jonka avulla muodostetaan sisä- ja ulkotiloja eri näytöksissä. Konkreettisimmalla tasolla siitä kuvastuu vankila Gildalle, jonka Rigoletto haluaa sulkea kotiinsa suojellakseen tätä ulkomaailmalta. Tässä kohtaa ei voi olla ajattelematta äärimmäistä muslimikulttuuria, jossa purdah on valloillaan ja naisten liikkumisvapautta kodin ulkopuolella on rajoitettu. Rigoletto on toisaalta hellän ja huolehtivaisen isän oloinen hahmo, jolla kuitenkin on suuri pakkomielle vaalia tyttärensä neitsyyttä ja puhtautta. Kotiin eristäminen perustellaan turvallisuudella ja huolenpidolla. Rigoletto laulaakin: ”Lapsen kunniaa puolustava isä ei kaihda mitään.” Gildaa tulkitsevan Hanna Rantalan kauneus ja vaalea sopraanoääni ovat omiaan kontrastoimaan puhtautta ja herkkää feminiinisyyttä tummuutta vasten.
En ole koskaan taputtanut näin pitkään millekään taideperformanssille yli 2 200 ihmisen mukana. Luulisin, ettei loppuunmyydyn esityksen perusteella Savonlinnan oopperajuhlilla ole huolta tulevaisuuden menestyksestä.
LISÄÄ JUTTUJA:
