Levoton Tuhkimo jättää jäljen
Dingo-maniaa
Joulupäivänä ensi-iltansa saanut Levoton Tuhkimo -elokuva kertoo porilaisen rockyhtye Dingon tarinan 1980-luvulta. Vain kolme vuotta suosion huipulla hehkunut bändi hajosi jäsenten erimielisyyksiin, mutta Dingo ei ole ilmiönä hävinnyt mihinkään.
Elokuva onnistuu luomaan aidontuntuisen kuvan Dingo-manian ajoilta. Kasarivaikutteita on haettu muun muassa puvustuksen, kuvauksen ja lavastuksen keinoin. Kappaleiden sanat pyrkivät helposti mieleen, kun ensimmäiset tahdit alkavat soida. Levoton Tuhkimo, Lakatut varpaankynnet, Sinä ja Minä sekä Autiotalo ovat vahvasti suomirokin historiaa.
Mari Rantasilan ohjaamassa elokuvassa Saku Taittonen tekee hienon roolin nuorena Pertti ”Nipa” Neumannina. Yhdennäköisyys omaperäisen tähden kanssa on huikean hämmentävää. Suosion aikaisen tyttöystävän, Marikan, roolissa Ronja Keiramo antaa kasvot julkisuuden nurjalle puolelle. Managerina häärivän Elias Salosen puhetyyli samalla huvittaa ja ärsyttää, mutta on tietysti osuva Lasse Norreksen imitaatio.
Hanna Leivonniemen käsikirjoitus keskittyy suurelta osin Nipan henkilökohtaisen elämän kuvaamiseen etenkin vaikean isäsuhteen kautta. Neumannin rankan lapsuuden valaiseminen auttaa ymmärtämään, miksi nuori, epävarma mies halusi tavoitella tähteyttä niin kiivaasti.
Psykologinen ulottuvuus lisää elokuvan syvyyttä eikä jätä sitä pelkästään suosion huipulla patsasteluun. Elokuva jättää haikean jäljen. Katsomisen jälkeen toivoisi voivansa antaa lämpimän halauksen sille pienelle pojalle, joka ei vielä ymmärtänyt olevansa rakkauden arvoinen.
Bändin historiaan tutustunut tietää, ettei tässä elokuvassa ole onnellista loppua. Ainoa toivonpilkahdus tähdenlennon jälkeen näkyy kehyskertomuksen pienissä lapsissa – sama innostus musiikkia kohtaan elää jälkipolvissa.
LISÄÄ JUTTUJA:
