Kutsu minua nimelläsi
Nuorukaisten huumaava Italia-kesä
Italian kuuma kesä ja kaksi toisensa löytävää ihmistä. Kuusi viikkoa pakahduttavia tunteita, merkityksellisiä katseita ja elämää lopullisesti muuttavia salaisia hetkiä. Lopulta jäljelle jääviä kauniita muistoja ja pohjatonta kaipausta. Suruakin, mutta sen kestää, sillä kesän kokemus on merkityksellisempää kuin sisuskaluja raapiva lopputulos. André Acimanin teoksen Kutsu minua nimelläsi voisi tiivistää tällä tavoin.
Kiihkeät nuorukaiset Italiassa
Kutsu minua nimelläsi sijoittuu pieneen ja jopa uneliaaseen kaupunkiin Italiassa. Joka vuosi teinipoika Elion isä ottaa perheen kotiin jatko-opiskelijan avustamaan tutkimustyötään. Kun avustajaksi saapuu pitkä, komea ja filmitähteä muistuttava Oliver, sykähtää Elion sisuksissa uudella tavalla. Itsevarma ja nokkelasti sanaileva amerikkalainen valtaa Elion ajatusten sopukat läpikotaisin.
Elio ihastuu Oliveriin palavalla nuoruuden vimmalla ja jokaisella solullaan. Aciman kuvaa tarkasti ja kutkuttavan uskottavasti Elion tapoja tutkia Oliverin ilmeitä, sanoja, äänenpainoja ja näiden mahdollisia tarkoitusperiä ja syitä. Miksi Oliver ei katso Eliota? Tai miksi katsookin? Kyllähän Oliver on huomannut hänet? Hän on varmasti Oliverille kuin ilmaa, näkymätön kuin tuulahdus. Oliver vihaa häntä. Vihaako hän Oliveria?
Lopulta molemmat tuovat todelliset tunteensa ilmi. Kesäyön sinisinä tunteina, vain paria viikkoa ennen Oliverin lähtöä, Elion makuuhuoneessa toisensa kohtaavat kehot sulautuvat yhdeksi ja kuiskivat omaa nimeänsä toiselle kuuluvaksi. Muu maailma lakkaa olemasta, vain Elion sänky on hetken ainoa todellisuus. Mutta mitä sen jälkeen?
Polveilevaa filosofiaa
Acimanin käyttämä kieli on rikasta ja kuvailevaa. Lauseet ovat usein pitkiä ja joskus kerronta on lähes poukkoilevaa. Valloittavuudestaan huolimatta suomennos on paikoin kömpelö, etenkin jos sitä vertaa englanninkieliseen versioon. Suomennos jäljittelee ilmiselvistä syistä alkuperäisversion tunnelmaa ja kerrontatapaa, mutta polveileva tyyli ei toteudu yhtä jouhevasti. Tästä huolimatta suomennos onnistuu imaisemaan mukaansa ja lukutyyli mukautuu sen mukaiseksi.
Paikoin Kutsu minua nimelläsi on hyvinkin syvällinen, oikeasti fiksuja elämänviisauksia tarjoava ja filosofinen teos. Päähenkilö Elio ei ole mikään tavallinen teini, vaan tarkkanäköinen, herkkä ja analyyttinen nuori – mukavaa vaihtelua tavanomaiseen mieskuvaukseen. Aciman kuvaa taidokkaasti ensirakkauden herättämiä tunteita. On kuin teos toisi mukanaan tuulahduksen menneestä käden ulottuville, ensirakkauden tai -ihastuksen ihanan kipeän huuman ja päihdyttävyyden.
Kirjan loppu herättää hyvällä tavalla ristiriitaisia tuntemuksia. Toisaalta Elion ja Oliverin lyhyt rakkaustarina on täydellinen juuri sellaisenaan, ilman perinteistä onnellista loppua. Miehet eivät saa toisiaan vaan ajautuvat kesän lopussa erilleen, viettäen kumpikin omat, erilaiset loppuelämänsä. Vanhempina he kuitenkin vielä tapaavat, ja molemmat muistavat kaiken.
Erityisesti Elion isän pitämä puhe pojalleen Oliverin lähdettyä vetää aidosti mietteliääksi: ”Se ettei tunne mitään, jotta ei tuntisi jotakin – se on haaskausta.” Siinäpä varsin oiva elämänohje, huoneentaulu ja voimalause aivan jokaiselle, tykästyi teokseen tai ei.
17-vuotiaan Elion ja 24-vuotiaan Oliverin tarina on ilmestynyt alun perin vuonna 2007, mutta teos on suomennettu tovi sitten. Samannimisen elokuvan Call Me By Your Name (2017) saavutettua suursuosion on suomennoksellekin ollut tilausta.
LISÄÄ JUTTUJA:
