Helena Kaikkonen – Kaipuun horisontti

Helena Kaikkosen (s. 1959) Kaipuun horisontti -näyttelyn työt kurkottelevat, kasvavat, kuihtuvat, hapuilevat ja ovat pysähdyksissä. Silloin, kun ollaan paikallaan, se mikä liikkuu on aika, joka on jättänyt jälkensä kappaleisiin: oksiin, juuriin, puunpalasiin ja pudonneisiin lehtiin. Kuluneen ajan tuntu materiaaleissa pysäyttää myös katsojan.

Oulun taidemuseolla nyt nähtävillä oleva näyttely esittelee pääosin Kaikkosen uusia installaatioita ja materiaalikoosteita. Kaikkonen on Iistä kotoisin oleva, tällä hetkellä Oulussa asuva kuva- ja tekstiilitaiteilija. Hän on opiskellut tekstiilitaidetta Bergenissä, Norjassa vuosina 1987–1992, ja hänen töitään on sen jälkeen ollut useissa sekä kotimaisissa että kansainvälisissä näyttelyissä. Kaipuun horisontti -näyttely on esillä kesäkuun toiseen päivään saakka.

Töiden rakennusaineilla on iso merkitys Kaikkosen tuotannossa. Nyt esillä olevat työt rakentuvat muun muassa pellavakuidusta, silkistä, paperista, oksista ja ajopuun palasista. Uusia teoksia varten hän on purkanut aiempia ja käyttänyt materiaaleja uudelleen. Luonto antaa hänelle sekä aiheita että ainetta töihin. Materiaaleja on kerätty muun muassa Oulun lähiseuduilta, esimerkiksi Oulunsalon Varjakan saaresta. Osa on Pikisaaresta, jossa hänellä on työhuone.

Tekstiilitaiteilija Vuokko Isaksson on mukana katsomassa Kaikkosen näyttelyä asiantuntijan roolissa.

− Tämä vaatii taiteilijan silmää, että näkee kulkiessaan maassa sellaista, minkä voi hyödyntää omassa ilmaisussaan ja syntyy oivallus.

Isaksson tietää mistä puhuu, sillä hän työstää parhaillaan tilkkutaidetta käsittelevää väitöskirjaa, joka kulkee työnimellä Tilkkutäkin nousu sängyltä seinälle.

– Aikakäsite ja kierrätys ovat tietyllä tavalla trendejä. Kierrätys tulee näkyville kaikilla tekstiilitaiteen osa-alueilla. Materiaalit käytetään uudelleen. Kierrätysmateriaaleilla on jo aika takana; historia ja tarina. Kun teet uudelleen ja käytät materiaalia, sillä on aika edessäpäin. Materiaalin aikajana on kahtalainen.

Vuokko Isaksson oudossa puutarhassa.

Pysähtyneitä hetkiä ja versoamisia

Totta. Tekijä piirtää valinnallaan merkin aikaan; tässä kohtaa, tässä hetkessä materiaalista tulee taideteos. Tässä hetkessä tapahtui valinta ja muutos. Kaikkosen teosten viehätys ja vaikuttavuus perustuu osittain tähän. Ajan juoksusta on mahdollista poimia hetkiä kuin ajopuita, tarkkailla niitä läheltä ja oivaltaa jotain. Tietoisuus siitä, että esille nostetut materiaalit eivät tule säilymään ikuisesti luo haikeuden tunteen ja saa katsojan pohtimaan myös omaa rajallisuuttaan. Aika ja sen kuluminen on yksi näyttelyn teemoista.

− Me olemme tottuneet ajattelemaan, että öljyvärimaalaus kestää satoja vuosia. Sitten on taas luonnonmateriaalit. Luonnonkuitu ei kestä aikaa. Silkki häviää melko nopeasti, siitä sanotaankin, että se syö itse itsensä.

Kaipuun horisontti on vallannut taidemuseosta kaksi tilaa. Mustaseinäisen huoneen hämyssä erinomaisesti kohdistetut valot luovat varjoja, joista tulee osa teoksia. Oudon puutarhan (2018–2019) värit nousevat kirkkaana mustasta taustasta. Puutarhan kasvit näyttävät kaikki tavoittelevan päivänvaloa tai maanpintaa erilaisista juuristaan huolimatta. Huomio kiinnittyy keskimmäiseen kasviin, jonka juuret on vangittu harsomaisen kankaan sisään.

– Sen näkee kasvistakin. Se ei elä.

Näyttelyn nimikkoteos herättää samanlaisia pohdintoja. Kaikkosen töissä on jotain pelkistettyä ja karua mutta samalla herkkää. Kaipuun horisontti on alaston ja vaalea yläviistoon kasvava oksa. Se näyttää itävän luonnonsilkistä muotoillusta alkupisteestä, joka muistuttaa näkinkenkää. On kuin oksa olisi yrittänyt kasvattaa kukintoja, mutta ainakin ensimmäinen yritys on kuihtunut.

– Tämä henkii tietyllä tavalla kuollutta. Se ei ole elävä, ei kevään vihertävä. Jos saman tekisi vihreästä silkistä, se olisi herännyt kasvi. Tämän elämänkaari on tullut päätökseen.

Vai jääkö kasvin kohtalo auki? Ylimmissä oksissa ei ole mitään, ei ainakaan vielä.

Aika, kulta ja muistot

Versoamisyritysten vastapainona ovat enemmän paikallaan olevat, muun muassa ajopuusta ja paperista kootut Ajan kosketus (2018–2019) ja Ajan kosketus II (2018–2019). Teokset tuovat mieleen vanhat pölyttyneet kirjat tai vuosisataiset maakerrostumat. Vuokko Isaksson tunnistaa yksityiskohdista silkkisamettia ja ripauksen kultaa. Kuvaako sametti kenties maakerrostumien ja vuosien kerrostumien välissä olevaa pehmeää muistojen paikkaa, jonne on tallentunut jotain kullanarvoista?

– Väitän, että taideteos on aina subjektiivinen kokemus, myös tekijän subjektiivinen kokemus. Jos tekijä sanoo, että teos puhukoon puolestaan eikä suostu avaamaan sitä, on hänellä silti jokin kokemus, joka on saanut hänet aloittamaan työn, Isaksson sanoo ja jatkaa:

– Olen ollut näyttelyssä, jossa taiteilija on viisi minuuttia ennen avajaisia nimennyt työnsä työksi numero yksi ja työksi numero kaksi ja niin edelleen. Siitä jäi kokonaan katsojan tunne-elämys kokematta, koska teosten voima ei riittänyt puhuttelemaan.

Ajan kosketus / The Touch of Time

Kaikkosen työt onkin nimetty niin, että nimi täydentää teosta ja luo osaltaan sen tarinaa. Valkoinen huone muodostaa mielenkiintoisen kontrastin mustan tilan pesämäisyydelle. Huoneen täyttää hämähäkinseitin lailla massiivinen, mustasta langasta ja muista materiaaleista koottu Musta hetki (2017–2019). Se riippuu uhkaavana ja sisäänpäin kääntyneenä kuin synkät muistot, jotka mieli on halunnut kääriä ja ripustaa talteen. Teoksen lomassa mahtuu kulkemaan, eikä silloin voi välttyä tunteelta, että mielen ripustuksiin saattaa sotkeutua niin, että pääseminen vapaaksi on vaikeaa.

Materiaalien mustanpuhuvuus toimii erityisen hyvin vaaleassa ja valoisassa tilassa. Kohta on aivan pimeää / It will Soon Be Quite Dark (2018) on kuin marraskuinen valon vievä meduusa, valoa hohtavan loistomeduusan vastakohta. Yössä / In the Night (2018) näyttää sen sirolta siskolta. Tilasta löytyy myös stop motion -animaatio Musta Lanka (2018), jossa levoton lanka pyrkii kerälle ja siitä vapaaksi.

Musta hetki on vallannut tilan.

Onko virkkaus kirosana?

Useiden teosten kohdalta nimikyltistä löytyy sana sekatekniikka. Kaikkonen punoo, maalaa, ompelee, virkkaa ja värjää. Tämä yhdistettynä luovaan materiaalien valintaan tekee töistä todella persoonallisia mutta myös hankalasti määriteltäviä. Vuokko Isakssonia sekatekniikka-sana ärsyttää:

– Kun naisten kotikäsityöhön pohjautuva taide on ottanut paikan julkisessa tilassa, ei kuvataiteen sanasto sovellukaan näihin. Nyt kattava ilmaus on sekatekniikka, jos on tekstiiliin tai kuituun viittaavaa ja laajemmin naisten käsityöhön liittyvää taidetta. Sille ei ole tällaiseen julkiseen tilaan kuten taidemuseoon, soveltuvaa sanastoa. Sitä varten sekatekniikka on niin paljon käytetty. Teosten kuvauksissa luetellaan materiaalit, esimerkiksi juuri ja lanka. Miksei siinä voi mainita virkkaamista?

Virkkaaminen löytyy kuin löytyykin mainintana Mustan hetken nimikyltistä. Joka ikistä työtapaa ja niiden luovaa yhdistämistä on tuskin mielekästä luetella teoksen nimen yhteydessä. Silti mieli tuntuu yhdistävän esimerkiksi juuri virkkaamisen sanana johonkin muuhun kuin taiteeseen. Toiset työtavat kuulostavat arvokkaammilta kuin toiset.

– Applikaatiolla eli päällikeompelulla on kuvataiteessa pitkä traditio, mutta se perustuu siihen, että julkisissa tiloissa esillä olleissa lipuissa ja kirkkotekstiileissä on kautta aikojen käytetty kyseistä työtapaa. Kun siitä tuli visuaalisen taiteen ilmaisutapa, sillä oli lyhyempi matka ottaa julkisia näyttelytiloja haltuun.

Isaksson kertoo, kuinka tekstiilitaide on 60-luvulta lähtien alkanut irrottautua kotikäsityötaustaisesta tekstiilitaiteesta. Ryijy on ensimmäisenä ottanut paikan visuaalisesti nähtynä tekstiilinä. Tekstiilitaiteilijat olivat ja ovat yhä useimmiten naisia. Nykytekstiilitaide ja nykytilkkutaide ottavat tilan julkisuudessa, kun tekeminen on ennen ollut sukupuolittuneesti piilossa kotien sisällä. Vaikka työt osataan nyt nähdä taiteena, myös taiteesta puhuttaessa ja sitä nimettäessä olisi hyvä löytää uusia ja kuvaavia ilmaisuja sekä nimiä työtavoille. Nimeäminen tai nimeämättä jättäminen kertovat aina arvostuksesta.

Hiljentymistä

Kaipuun horisontti on kaunis, rauhoittava ja ajatuksia herättävä näyttelykokemus. Kaikkosen työt risteilevät vapaasti eri työtapojen ja muotojen vesillä, ja saavat ilmaisuvoimaa rohkeasta materiaalien ja työtapojen yhdistelemisestä. Teoksiin uppoaa huomaamattaan jo siinä vaiheessa, kun yrittää uteliaana selvittää, mitä materiaaleja missäkin on käytetty.

Mieli on taidenäyttelykäynnin jälkeen parhaimmassa tapauksessa hiljentynyt. Kaipuun horisontti onnistuu saamaan sen aikaan. Palaamme vielä mustaseinäiseen tilaan, värikylläisten Aurinko paistaa taas (2018) ja Taivas punertui sinä yönä / The Sky Turned Red That Night (2018) teosten luo. Toinen hehkuu kultaa ja kullankeltaista, toinen syvää ja täyteläistä punaista.

– Tämä on suosikkini, toteaa Isaksson ja katselee pitkään paperista, pellavakuidusta ja silkistä toteutettua punaisena leiskuvaa teosta.

Taivas punertui sinä yönä / The Sky Turned Red That Night (2018) miellytti Vuokko Isakssonin silmää eniten

LISÄÄ JUTTUJA: