Haastattelussa Saila Kivelä ja Vesa Kuosmanen

Dokumenttielokuva Eläinoikeusjuttu seuraa suoran toiminnan aktivistien, Sailan, Karryn ja Kriston työtä eläinten oikeuksien puolesta. He haluavat paljastaa, mitä Suomen eläintiloilla tapahtuu ja millaisissa oloissa tuotantoeläimet elävät.

Ohjaajat Saila Kivelä ja Vesa Kuosmanen ovat hyväntuulisia ja huojentuneita ottaessaan vastaan elokuvateatteri Starin pressinäytöksen yleisöä.

Dokumenttia kuvattiin kymmenen vuotta ja leikkausprosessi kesti yli vuoden. Kuosmanen vertaa elokuvan valmistumisen nostattamia tunteita eroon.

– Jos jokin asia on läsnä elämässä vuosia ja vuosia, olet surullinen, kun se loppuu. Samalla se on uuden alku ja olet ylpeä. Elokuvan tekeminen on aina upeaa ja ihme.

Suoraa toimintaa ja salakuvaa

Salakuvaaminen ja kuvatun materiaalin pohjalta tehdyt kampanjat ovat vuodesta 2007 eteenpäin olleet näkyvä ja merkittävä osa suomalaista eläinaktivismia. Eläinoikeusjuttu-dokumentti näyttää siitä uuden puolen, aktivistin henkilökohtaisen kokemuksen.

Katsoja saa nähdä osan siitä mitä aktivistit näkevät, mutta myös heidät tekemässä työtään ja sen, miten kuvaaminen heihin vaikuttaa.

Kristo Muurimaan, Karry Hedbergin ja Kivelän kuvaamaa materiaalia on näytetty esimerkiksi A-studion lähetyksessä ja Yleisradion MOT-ohjelmassa. Mediahuomio synnytti runsasta julkista keskustelua ja myös konkreettisia tuloksia.

Lidl-kauppaketju lopetti häkkikanojen munien myynnin. Kesko ja S-ryhmä ilmoittivat luopuvansa siitä tulevaisuudessa. Kuvat vaikuttivat yleiseen mielipideilmastoon.

Elokuvassa on materiaalia vuosilta, jolloin aloititte salakuvauksen. Miltä tuntui palata siihen uudelleen?

– Mitä enemmän on kulunut aikaa, sitä helpompaa sitä on katsoa. Vaikeinpiin kuvauksiin palatessa ensimmäinen vilkaisu tuntui aina hirveimmältä. Kun kuvattua materiaalia joutuu katsomaan monta kertaa uudelleen, siitä on mahdollista etääntyä, Kivelä kertoo.

Kettu valokeilassa. Kuva Oikeutta Eläimille ry /Tuffi Films

Moni asia on tänä päivänä toisin. Nyt lähikaupasta löytyy vege-hylly, eläinten kognitiivisten kykyjen kartoittaminen kiinnostaa tutkijoita ja vegaaniuteen liitetyt ehdottomuuden stereotypiat ovat pikkuhiljaa murtumassa. Kuosmanen toteaakin, että ihmisen erityisyyden narratiivi on muuttumassa ja olemme eräänlaisen kulttuurisen muutoksen kynnyksellä.

Kivelä kuvailee, miten aiemmin tietyt sanavalinnat saatettiin heti tulkita propagandaksi.

– Kysymystä eläinten oikeuksista täytyi pyöristää ja vähentää. Minulla ei ollut tilaa päästä käsiksi siihen miltä minusta oikeasti tuntui.

Kuosmanen kertoo, että myös elokuva-ala on muuttunut. Ennen käsikirjoitukseen toivottiin konflikteja, mutta nyt tilaa löytyy myös toisenlaiselle kerronnalle.

– Tällä leffalla pystymme näyttämään aktivismin herkkyyden ja vaikeuden. Elokuva-ala ei olisi ollut valmis siihen, että tätä stooria olisi kerrottu näin aiemmin, Kuosmanen tiivistää.

Katse eläimeen

Tuotantoeläinten näkeminen ei ole helppoa aktivistille tai katsojalle. Kivelä kertoo, että aktivistina ja elokuvantekijänä joutui pohtimaan asiaa. Hän ymmärtää, että houkutus kääntää sanomalle selkä on suuri.

Kuinka sitten viestiä asiasta, joka on kipeä ja akuutti, mutta ei enää ylitä uutiskynnystä, vaikka muutostarve on yhä olemassa?

– Se on informaatiotaidetta. Miten paljon annostelet sitä kerrallaan. Jos koko totuuden läväyttää ihmisen verkkokalvoille, se on liikaa ja aiheuttaa vastustusreaktion, Kuosmanen toteaa.

– Aktivistit joutuvat aina pelaamaan median logiikalla, missä vaaditaan jatkuvasti ennennäkemätöntä ja aina ennennäkemättömän hirveää materiaalia.

– Tavallinen kuva tavallisesta siasta, joka on kahlittu häkkiin, missä se ei voi liikkua yhtään, ei ole enää uutisarvoinen juttu, kertoo Kivelä.

Ahtaat oltavat. Kuva Oikeutta Eläimille ry /Tuffi Films

Ohjaajat eivät kuitenkaan halunneet lähteä kovistelemaan katsojaa tai testata, kestävätkö he materiaalia. Tavoitteena oli, että dokumentissa asetutaan eläimen kokemuksen tasolle, ja että eläin tulisi dokumentissa esille yksilönä, josta voi kertoa jotain aitoa ja rehellistä.

– Toivon, että onnistuimme luomaan väylän, jonka kautta ihmiset pystyisivät kokemaan eläimet. Nämä eläimet on piilotettu meiltä, Kivelä sanoo.

Kuosmanen toivoo ennen kaikkea tunnevaikutusta:

– Olisi ihanaa, jos ihmiset tuntisivat jotain elokuvan nähdessään, että se herättäisi jotain ja loisi ymmärrystä maailmasta.

Lain puitteissa

Aktivistien kuvaamat olot, joissa tuotantoeläimet elävät, eivät ole lainvastaisia, mutta niiden dokumentoiminen sen sijaan voi olla. Saila ja Karry saavat syytteet törkeästä kunnianloukkauksesta ja julkisrauhan rikkomisesta. Alkaa kolme ja puoli vuotta kestävä oikeusprosessi. Kamera kulkee mukana sikalasta käräjäsaliin.

Aktivistikin voi uupua. Kuva Heini Mäntylä / Tuffi Films

Suomen nykyinen eläinlaki, eli laki eläinten hyvinvoinnista, on vuodelta 1996, ja sen kokonaisuudistus käynnistettiin vuonna 2010. Eläinoikeusjärjestöt, kuten Animalia ja SEY, ovat tehneet työtä eläinten oloja parantavien muutosten läpisaamiseksi lakiin muun muassa mielenosoitusten ja adressien avulla. Eläinlaki-vetoomus keräsi vuonna 2018 lähes 140 000 allekirjoitusta.

Dokumentti raottaa katsojalle ovea myös millaista on työskennellä eläinten oikeuksien puolesta poliittisen järjestelmän sisällä, kansanedustajana. Sailan sisko Mai puskee eteenpäin muutoksia Suomen eläinlakiin, mutta toivotut uudistukset hukkuvat systeemin jähmeyteen.

Dokumentti asettaa aktivistin ja poliitikon työn rinnakkain. Rinnastusta korostaa fakta, että Mai ja Saila ovat sisaruksia. Kivelä kertookin tunteneensa jopa huolta, kun oma sisko päätti lähteä hakemaan muutosta politiikan keinoin.

– Aktivistin positio on todella paljon helpompi. Saat ja voit olla oikeassa. Saat olla hyvä. Politiikassa sinun on hyväksyttävä ne valtasuhteet, jotka vallitsevat poliittisessa järjestelmässä, ja tehdä kompromisseja.

Ilman emoa. Kuva Oikeutta Eläimille ry /Tuffi Films

Toisaalta aktivisti kohtaa eläimet silmästä silmään. Kivelälle oli vaikeaa, että kuvaamisen jälkeen aktivisti sulkee kameran ja poistuu paikalta. Eläimet jäävät, eikä oma työ välttämättä tuo suurta muutosta. Miten aktivisti voisi sitten huolehtia myös itsestään?

– Oven sulkemisen ja poislähtemisen fiilis muuttui tosi pahaksi. Jouduin täydellisen stopin kautta pohtimaan uudelleen mitä oma tekeminen on ja mitä se voisi olla. Miten meidän kaikkien olemisen arvokkuus syntyy lopulta siitä, että ollaan olemassa, ei siitä mitä me saadaan aikaan.

– Henkilökohtainen vastuu täytyy miettiä niin, että sen pystyy kantamaan. Jokainen meistä on tärkeä ja voi löytää oman tavan tehdä. Riman ei tarvitse olla kenenkään muun kuin oman itsensä asettama, Kuosmanen pohtii.

Kuvien jälkeen

Jos kuvat eivät kuitenkaan saa huomiota ja aktivistikin voi uupua, onko salakuvauksen kulta-aika ohi?

– Oikeudenkäyntien jälkeen tuntui siltä. Kuvaamista on kyseenalaistettu ainakin vuodesta 2013, mutta sen jälkeen tämä vaikuttamiskeino on löydetty uudestaan monta kertaa, kertoo Kivelä.

Yksi esimerkki tästä on jättimäisiksi jalostetuista suomalaisista turkisketuista otettujen kuvien leviäminen ja niiden aiheuttama maailmanlaajuinen kohu, jonka seurauksena monet suuret muotitalot ilmoittivat luopuvansa aidon turkiksen käytöstä.

Kuosmanen pohtii, ettei salakuvaminen välttämättä ole paras tapa toimia.

– Se on vaikuttava mutta ei niin osallistava.

Mitä sanoisitte eläinten oikeuksista kiinnostuneelle ihmiselle, jota arveluttaa uskaltaako elokuvan tulla katsomaan?

– Se ei ole helppo matka, mutta turvallinen se on. Leikkausta on mietitty todella paljon sen kautta mitä haluamme katsojan kokevan. Olemme ottaneet elokuvantekijöinä katsojan huomioon ja saattamaan hänet turvallisesti alusta loppuun. Luottakaa meihin, se on hyvä raidi! Kuosmanen vakuuttaa.

– Ja me ollaan siellä sinun kanssa, muistuttaa Kivelä.

LISÄÄ JUTTUJA: