Tämänilmaiset
Lyyrinen tutkimusmatka suruun
Kun saan käsiini Anna Elina Isoaron tuoreen runokokoelman Tämänilmaiset, pintaan nousee monia tunteita: kunnioitusta, empatiaa, uteliaisuutta ja odotusta. Kuinkahan taiteilija sanoittaa surua ja arkeaan, jota ohjailee oman lapsen odottamaton kuolema? Salaa kuitenkin toivon, että sururunoissa olisi henkilökohtaisuuden ja koskettavuuden lisäksi jotain enemmän.
Isoaron teoksen kannessa on kuvataiteilija Aino Louhen kaunis maalaus Kohta katoamme näkyvistä, joka virittää luontokuvastollaan ja väreillään herkän ja hieman surumielisen tunnelman. Ollaan synkän veden äärellä pysähdyksissä.
Runokokoelman Tämänilmaiset-nimitys tulee kansanperinteestä ja syventää kansikuvan ja samalla runojen merkitystä. Se viittaa eläviin ja muistuttaa samalla rajasta tämän- ja tuonpuoleisen välillä.
Palkitun runoilijan vaikuttava teos
Luen teoksen kahteen kertaan, ensin melko nopeasti ja sitten tarkemmin. Olen vaikuttunut ja pyörittelen ajatuksissani sopivan kuvaavia sanoja: rehellisen arkinen, toteava, raadollinen ja henkilökohtainen; lempeän kaunis ja lohduttava; toisaalta taas leikkisä, yllättävä sekä oivaltava.
Vaikuttava lukukokemus ei yllätä, kun ottaa huomioon, että Isoaro on palkittu kahdesta aiemmasta kokoelmastaan. Puolen mantereen kerho (2011) voitti Runo-Kaarina -kilpailun ja Rakkautta ja vasta-aineita (2016) sai Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnon. Itse asiassa jo ennen näitä Isoaro on voittanut 2000-luvulla useita runokilpailuita, ollut perustamassa Ihoteollisuus-runoryhmää ja toimii nyt sanataideohjaajana ja kirjallisuuden läänintaiteilijana Pirkanmaalla.
Anna Elina Isoaro
Tämänilmaiset koostuu seitsemästä osasta, joiden johdantona toimii nimetön proosaruno. Se on arkinen tuokiokuva lapsiperheen kodista ja siellä vallitsevasta epätodellisesta tunnelmasta: ”Eteinen. Kauluri, kurahanskat ja kuolema. − − Tuijotat rasvaisten sormenjälkien läpi mäntyjä, jääkaappimagneettien alla / ovat laskut: sähkö, päivähoito, hautaustoimisto.”
Kokoelman lyyrinen minä havainnoi tarkasti itseään, tunteitaan ja ympäristöään. Muuttunut elämä ja ristiriitaiset roolit ovat hankalia, mutta kun tunteiden määrää pystyy säätelemään, perheen arki rullaa jotenkuten.
Runsaita perinnesäkeitä
Teos liittyy sanataiteilijan henkilökohtaiseen suruprosessiin, mutta enemmänkin se on lyyrinen tutkimusmatka suruun ja tämänilmaisten arkeen, jota Isoaro kuvaa taiteilijan taidolla ja vapaudella. Runoilija hallitsee luontevasti sekä perinteisen runokielen että modernin lyriikan ilmaisuvoiman ja monimuotoisuuden.
Alussa lyyrisen minän ”suru on rannaton”, ” ikävä ilmansuuri” ja ”järkytys järvensyvyinen”. Isoaro kuvailee tyhjyyttä, yksinäisyyttä ja pohjatonta surua erityisen koskettavasti kokoelman kolmannessa osassa Tuonelaan tuutijan lauluja, joissa kuullaan selvimmin kaikuja arkaaisista perinnerunoista.
Odotimme sinua, petasimme pedin: / liinavatteet leyhyteltiin, tuoksuviksi tuuleteltiin, / lakanat laitettiin silkistä, päänalunen pumpulista / mutta patja / oli tehty hietamaasta, sannasta ja sammaleesta, / välly mustasta mullasta, ruohonkorsista peitto.”
Vanhahtava soinnuttelu, runsas sanasto sekä äännemaalailu toistavat modernilla otteella entisaikojen itkuvirsiä. Kuolemalla ja menetyksellä on vahva symbolinen ja metaforinen kieli. Runot toimivat surijalle lohduttavana ja merkityksellisenä riittinä elämän käännekohdassa.
Monimuotoista modernismia
Vakavasta pohjavireestä huolimatta Isoaron leikkisyys, huumori ja kokeilunhalu välittyvät säkeissä ironisina huomioina, monipuolisena sanojen sommitteluna ja viittauksina toisiin teksteihin. Esimerkiksi Iltasatuja tyhjän vuoteen äärelle -osassa pohjana toimivat tutut lastensadut. Menetysten syyt laajenevat nyt keskenmenoihin, syntymäheikkoihin, veriyskään, itsemurhiin ja hävittyihin syöpätaisteluihin.
Arki välittyy lukijalle yksittäisinä, vahvoina kuvina ja hetkinä, joiden taustalla kuukaudet vaihtuvat ja runonpuhujan suruprosessi etenee. Kylmenevästä syksystä raahaudutaan talven harmaaseen loskaan, kunnes saapuu terminen kevät ja uusi elämä.
Kaiken olen saanut, on taas kesä. / Ei koskaan enää se kesä.”
Toivonpilkahdusten lisäksi säkeistä paljastuu loppupuolella metafiktiivisiä huomautuksia kuin harmonian rikkovia riitasointuja: ”kirjoitan hänelle kurahousut ylle”, ” tarvitaan tuoreempaa kuvastoa” tai ”nyt kirjoitankin kuritonta liplatusta”.
Tämänilmaiset on runoilijan omakohtainen teos, mutta sitä ei ole syytä pitää päiväkirjana tai elämäkerrallisena lähteenä. Toisaalta se on yllättävänkin rehellinen ja paljas.
Isoaron aiempi tuotanto ei ole itselleni tuttua, mutta nopean verkkohaun perusteella hänen runojaan pidetään ymmärrettävinä, monipuolisina ja kypsinä. Nämä määritelmät sopivat myös Tämänilmaisiin, joskin se on sävyltään aiempia teoksia synkempi. Arvostan sanataiteilijaa, jolla on syvällistä sanottavaa ilman vaikeaselkoisuutta tai turhaa teennäisyyttä.
LISÄÄ JUTTUJA:
