Autiotalossa

Kumpi kasariaikakauden bändi oli parempi, Dingo vaiko Popeda? Muun muassa tästä kiistellään tamperelaisen Palatsiteatterin Autiotalossa-musikaalissa. Musikaali on noussut kuluneena vuonna erittäin suureen suosioon ja sitä on esitetty täysille saleille kymmenillä paikkakunnilla. Autiotalossa pysähtyi Oulussa Pohjankartanossa lokakuun 29. päivän iltana. Paikalla oli tietysti myös Nousu.

Esityksen keskiössä on tamperelainen perhe, johon kuuluvat äiti Ulpu (Miro Honkanen) ja isä Veikko (Ari Myllyselkä), kaksi tytärtä Eila ja Laila sekä vanhemman tyttären poikaystävä Pasi. Hameväki kannattaa Dingoa ja miespuoliset Popedaa. Lavalla sattuu ja tapahtuu, kyseenalainen huumori on läsnä kaiken aikaa. Juoni kertoo samalla hysteriaa kahdeksankymmentä luvulla aiheuttaneen Dingon tarinan. Esityksen pääasiassa soivat kuolemattomat suomirockin biisit.

Dingon Neumannia esittää Ari Koivunen ja Pate Mustajärveä Charon– ja Harmaja -bändeistä tuttu J.P. Leppäluoto. Palatsiteatterin omat näyttelijät esittävät Olli Lindholmia Ja Eveä (Miro Honkanen) ja Mamban Tero Vaaraa (Ari Myllyselkä).

Koivusen muuntautumiskyky on uskomaton, hänet on nähty esittävän aina kovimpia rockklassikoita myöten taidokasta tulkintaa. Koivusen ääni taipuu myös Dingon Neumanniksi, ja hyvin taipuukin. Sen sijaan aivan yhtä energistä riehuntaa Koivunen ei tarjoile kuin Nipa aikoinaan.

Patena esiintyvä Leppäluoto sen sijaan eläytyy rooliinsa rennolla ja itsevarmalla otteella. Leppäluoto esittää myös muita hahmoja kuten loistavaa roolia Hesarin kriitikkona Matti-Esko Hytösenä.

Musikaali starttaa Dingon musiikilla, Sata rohkeaa laivaa soi lähes täydelle salille. Punaiseen asuun ja mustiin nahkahousuihin pukeutunut Ari Koivunen astuu lavalle ja show voi alkaa. Kappaleen jälkeen näyttämön keskelle sijoitettu kirkkaan punainen sohva on tapahtumien keskipisteenä. Lavalla reunoilla seisovat Dingon kitaristia Jonttua (Jussi Ojanen) ja basisti Pepeä (Tero Tanhuanpää) muistuttavat hahmot. Bändi soittaa hyvin, ja Koivunen sekä Leppäluoto osallistuvat esitykseen myös onnistuneina näyttelijöinä.

Dingon ja Popedan biisit ovat esityksen pääosassa. Myös Yön, Even ja Mamban musiikkia kuullaan. Näytelmän tarina ja kappaleet vuorottelevat sopivissa pätkissä. Tarina tuntuu hieman päälle liimatulta, kuten usein musikaaleissa, aina Abban Mamma Miaa myöten. Tampereen ja Porin murteella esitetty tarina on kuitenkin hauska sekä oikein viihdyttävä. Hahmot ovat pääosin onnistuneita, kuitenkin Jussi Hakulista ja Olli Lindholmia esittävistä tyypeistä on tehty melko ylitseampuvan vastenmieliset – tämä hauskalla tavalla toki.

Tarinankerronta mukailee kasariaikakauden tyyliä ottaen kuitenkin mukaan useita vivahteita tämän päivän populaarikulttuurista.

Bändi soitti Dingon kovimpia alkuaikojen hittikipaleita pienin omin sovituksin. Esityksessä kuultiin muun muassa biisit Sinä ja minä, Levoton Tuhkimo, Aino, Nahkatakkinen tyttö, toisen puoliajan aloittanut Valkoiset tiikerit, Lähetyssaarnaaja, Nimeni on Dingo sekä Kunnian kentät.

Kasarirock ei kuole

Äänentoisto tuntui olevan Oulussa korviasärkevän suurella ainakin salin keskiosassa ensimmäisen puoliajan. Tarinan seuraaminen olikin tässä vaiheessa hieman haastavaa. Tauolla vaihdettu paikka salin eteen toiseen reunaan helpotti tilannetta huomattavasti. Muuta moitittavaa ei juurikaan esiintynyt. Valaistus ja sali olivat oikein miellyttävät. Tapahtuman järjestelyt tuntuivat toimivan hyvin. Liikkuminen oli helppoa, vaikka ihmisiä oli tungokseksi asti.

Jos Dingo saavutti kasarilla hirmuista hysteriaa, siitä ei ollut tietoakaan Oulussa. Yleisö saattoi toki hyvinkin koostua vanhoista Dingo-faneista, jotka ovat nyt äitejä, isiä, mummoja ja vaareja. Yleisö edusti kaikkia ikäryhmiä lapsesta vanhukseen. Oulun yleisö lähti mukaan hyvin hillitysti ja vaisusti taputtaen koko kaksituntisen, kunnes esitys huipentui kohti loppua ja Autiotalo kajahti soimaan. Lähes täysi Pohjankartanon salillinen nousi ylös tuoleista – osoitti tämän ja aivan viimeisenä kuullun Popedan Pitkä kuuma kesän – suosiota seisten ja lyöden käsiä yhteen.

Kotimainen kasarirock on kuolematon ilmiö ja hyvä niin, kyllähän näitä klassisia biisejä kelpaa kuunnella aina vaan uudestaan. Kipaleiden omat esittäjät edustavat jo harmaantuvaa veteraanisarjaa, joten aikahyppy nuoruuteen onnistuu enää ainoastaan näin musikaalimuotoisena osaavien näyttelijöiden ja esiintyjien turvin.

Autiotalossa-musikaalia on esitetty tammikuusta 2016 lähtien ja keikkakalenteria on päivitetty aina ensi vuoden toukokuuhun asti.

Lisätietoja musikaalista, esitysajoista ja paikkakunnista löytyy Palatsiteatterin kotisivuilta.

LISÄÄ JUTTUJA: