Playmates-näyttely turkulaisessa Titanik-galleriassa on taiteilijakaksikko August Joensalon ja Frank Kosmon yritys tuoda esiin iloa usein traagisiksi mielletyissä trans-henkilöiden kasvukertomuksissa.
Titanikin kaksisoluisen gallerian etummaiseen huonetilaan on ripustettu kankaan palasia, joissa lukee päiväkirjamerkintöjä suomeksi ja puolaksi. Tilaan on myös ripustettu kangas, jossa kuvittelen näkeväni Joensalon ja Kosmon varjokuvat. Ne seisovat erillään, käsi ei hamua toista kättä omaansa.
Ylhäälle katonrajaan asetetussa kankaassa, jota on poltettu niin, että tekstiä on hankalaa lukea, erottaa kysymyksen: Oonkohan mie kirottu? Toisessa kankaassa maalaillaan kasvuympäristön kauheus esiin: ”a genuine ghost town, unprepared for another change”. Tunnistan tämän narratiivin.
Julkinen trans-narratiivi rakentuu esimerkiksi Brandon Teenan, ja fiktion puolella vaikkapa Bernadette Bassengerin klassikkoelokuva Priscilla, aavikon kuningattaren yhden päähenkilön, tarinoiden varaan. Lapsuus ja nuoruus ovat tässä narratiivissa helvetillistä aikaa trans-nuorelle, yksinäistä ja vaarallistakin. Laura Kate Dale kirjoittaa toimittamassaan Gender Euphoria -kirjassa, että usein median trans-narratiivit keskittyvät trans-elämän synkkään puoleen, onnettomaan elämään.
Näyttelyn taustalla vaikuttaa taidehistorioitsija Hal Fosteria lainaten arkistollinen impulssi. Arkistollisessa impulssissa on kyse halusta muodostaa muistojen fragmenteista hegemonisia narratiiveja haastavia esityksiä. Epäsovinnaisesta arkistomateriaalista rakennettu installaatiotaide haastaa esimerkiksi kansallista historiaa ja tapoja puhua vähemmistöistä.
Vaihtoehtonarratiivi ruumiillistuu esineissä, jotka ovat peräisin henkilökohtaisista tai muista ei-museaalisista kokoelmista. Arkistomateriaalia on näyttelyssä tulkittu uusiksi vaihtelevalla menestyksellä.
Näyttelyn pääteokseksi kohoavan videoteoksen viehätys on siinä, että se ei selitä asioita vaan on runollinen kertomus kahdesta pikkutytöstä, joista tuli sittemmin jotain muuta. Tämä silta menneisyyden ja nykyisyyden välille punotaan rakkaudella.
Videoteoksessa lapsuuden onnellisilta vaikuttavien hetkien päälle runoilu ja salaisuuksien kertominen lisäävät intiimiä tunnelmaa. Puhe limittyy kuviin, joissa taiteilijat elävät tavallista pikkutytön elämää rakastavien aikuisten ympäröiminä: leikkivät piirileikkiä, kastelevat kukkia.
Joensalo lainaa kummitätinsä runoa: ”Kummityttö. Tuli elämä, lupaus, jonka nimi on tänään. Kiipeä kanssani metsään. Tule, näytän sinulle maailman.” Edellispäivän totuudet ovat yhä voimassa kenties vain taiteilijoille itselleen avautuvalla tavalla nykyisyydessä. Se on euforisen ilon paikka.
Mikä on menneisyyden ja nykyisyyden ero, kun menneisyys on se, mistä Kosmo hakee lohtua pelokkaina hetkinään, jolloin hän kutsuu itseään kaikilla lapsuuden nimillään ja ajattelee itseään räsynukkena, jolla on pää täynnä unelmia? ”Suze, Suza. Those were good names. I think you learned to love all your names.”
Joensalon ja Kosmon äänten sointuva sekoittuminen tuo mieleeni rukouksen. Sattuvasti videoteoksessa viitataan Raamatun kertomukseen siitä, kun Aatami antoi maan eläville nimet. Nimeämisen akti on trans-henkilölle merkittävämpi asia kuin cis-henkilölle, askel uuteen maailmaan.
C.G. Jungin mukaan nimeäminen on valon voitto alkupimeydestä, tietoisuuden auringonnousu. Kuitenkin tietoisuuden syntyminen, itsensä toisin nimeämisen akti, yhdistyy perinteisessä trans-narratiivissa tiedon kykyyn tuottaa tuskaa ja levittää pimeyttä ympärilleen. Playmates kuitenkin viestii, että vähemmistötietoisuuden syntyminen nuoressa ihmisessä ei välttämättä tarkoita tätä.
Kuten tiedetään, trans-henkilöiden ristimänimi muuttuu deadnameksi, jota ei tule käyttää. Mutta tätäkin aspektia Joensalo ja Kosmo lähestyvät ilon kautta. ”Lausun nimesi osaksi historiaani. Ansku, prinsessa. Ninni, kummityttö. Elät minussa, vaikka en ole enää sinä”, lausuu Joensalo hellästi menneisyyden minälleen. Näyttelyssä katkon ja eron sijalle tulee sukupuoleen kasvamisen teema.
Taiteilijoiden julkilausuttu tavoite on luoda tila trans-unelmoinnille ja sisäisten lasten leikille. Tämä ei aivan toteudu koko näyttelyn kokonaisuudessa. Videoteos on selkeästi se, jossa menneisyyden uudelleen sanoittaminen ja yhdessä unelmointi johtavat taiteellisesti kiinnostaviin, leikitteleviin tuloksiin. Teos on poeettinen uudelleenluenta menneisyyden fragmenteista. Se on myönteinen, tunteellinen ja hauska.
Etummaisen tilan tunnelma on pessimistinen, ja sen installaatiot toistavat tuttua narratiivia ahdistavasta trans-nuoruudesta. Voi vain arvailla, mikä on estänyt arkistojen käsittelyn samalla taiteellisella vapaudella kuin videoteoksessa. Installaatio on toki ilmava ja kevyt, mutta silti vaikutelmaksi jää, että arkistomateriaalia ei ole tulkittu uudelleen samalla taiteellisella intuitiolla kuin videoteoksessa.
Pohdin, olisiko uskaliaampi trans-fantasiointi voinut muuttaa näyttelyn selkeän kaksijakoisuuden yhtenäisemmäksi ja samalla taiteellisesti kiinnostavammaksi. Parhaimmillaan Playmates on kaunis, runokuvallinen, mutta myös tarpeeksi yksituumainen, että sanoma ei jää epäselväksi: trans ei tarkoita sitä, että on tuomittu murheeseen.
Joensalon ja Kosmon näyttely on puutteistaan huolimatta tervetullut lisä trans-taustaisten taiteilijoiden tekemän taiteen kenttään. Playmates osoittaa, että deadname on hauta, jolla vieraillaan myös lämpimien ajatusten kanssa.
Jo pelkästään trans-elämästä kertoessaan näyttely on merkittävä, mutta sen voima on myös yleisinhimillisyydessä: kaikilla lienee tarve hyväksyä menneisyytensä, oli se kuinka tuskallinen tahansa.