Karkkari
Alamäki alkaa ensimmäisestä namusta
”Kinusin Mujelta alati lisää karkkia, ja kyllästyttyään kuuntelemaan kitinääni hän lopulta päätyi antamaan minulle vastaavan säkin joka lauantai. Kutsuimme lauantaita leikkisästi karkkipäiväkseni, mutta totuus on, että olin koukussa. Minusta oli tullut karkkari.”
Juhana Lumpeen esikoisteos Karkkari palauttaa mieleen menneisyyden Suomessa harjoitetun karun ja kaunistelemattoman huumevalistuksen. Omasta nuoruudestani muistan, kuinka erehdyttävästi Gargamelia muistuttava, hieman kumarassa kulkeva luokanopettajamme laittaa VHS-kasetin pyörimään ilman sen suurempia esittelyjä ja istuu tuolilleen ovenpieleen. Me oppilaat istumme hämärässä luokkahuoneessa ja tapitamme tiukasti kuvaputkitelevisiota, jolla näkyy hetken aikaa vain muurahaisten kuhinaa ja satunnaista raitaa. Sitten kuvaan ilmestyy hymytön mies, joka hakkaa saman tien pöytään porttiteorian kovat tosiasiat – jos raapaiset tulet siihen elämäsi ensimmäiseen sätkään, niin siitä lähtien se on syöksylaskua, kunnes kupsahdat piikki hihassa kusilammikkoon. Narkomaanin polun lohdutonta päätepistettä alleviivattiin asianmukaisella, julkisessa vessassa kuvatulla videomateriaalilla.
Tätä nykyä tuollaista materiaalia on tarjolla vain suljetuissa ryhmissä tai suodatettuna osaksi valtavirtaistunutta kidutuspornoa. Noin muutenkin yksioikoinen ja mustavalkoinen tulkinta nautintoaineiden vaaroista alkaa olla vahvasti eilispäivää, eikä niin kutsuttujen pehmeiden huumeiden laillistaminen ole kauhean mahdoton ajatus edes Suomessa.
Edellä sanotun valossa Karkkarin lähtökohta on jokseenkin yllättävä. Tuntemattomaksi jäävä kertoja aloittaa muistelmansa lapsuuden paratiisista, joka vaikuttaa olleen jonkinlainen urbaani hipsteriunelma vastapuristettuine mehuineen ja luomuruokineen. Tässä vaiheessa päähenkilö ei tiedä mistään pahemmasta, eikä oikeastaan edes usko sellaisen olemassaoloon. Tämä kaikki muuttuu murrosiässä, kun kertoja osallistuu tyttöjen pyjamabileisiin, joissa tomaattimehun siemailun ohessa kierrätetään myös karamellipussia. Siitä se alamäki sitten alkaa – ensimmäisestä namusta.
Lumme kuvaa päähenkilön luisumisen ensimmäisestä karkista aina alkoholiin saakka suoraviivaisesti ja sujuvasti, mutta samalla jokseenkin ohuesti. Kirjan alussa terveysutopian ja nautintoaineiden vastakkainasettelu tuottaa hauskojakin hetkiä, mutta hiljalleen tarina jää tyylillisenä esikuvana toimineen päihdevalistuskirjallisuuden vangiksi ja alkaa tolkuttaa asiaansa; alaspäin johtavan polun varrella olevat portit tuodaan esiin lineaarisesti etenevänä esityksenä, mutta nautintoaineiden käytön taustalla olevat psykologiset ja sosiaaliset syyt jäävät varsin olemattomalle käsittelylle. Samalla tavoin Lumpeen laajasti tehokeinona käyttämä liioittelu menettää parhaan teränsä melko nopeasti. Paikka paikoin kertomusta rasittavat myös jokseenkin huonosti harkituilta tuntuvat ratkaisut, kuten Karibian auringossa kuumaa kaakaota tauotta lipittävät päähenkilö ja Muje.
Puutteistaan huolimatta noin satasivuisen ja oivaltavasti kuvitetun Karkkarin lukee sujuvasti kannesta kanteen. Lumpeen esikoisteoksen erityinen ansio on siinä, että kirja nostaa valokeilaan sen, kuinka syvällä nautintoaineiden hallitsemassa maailmassa nykypäivän länsimaalainen ihminen elää. Tällä tavoin kirjalla saattaa hyvinkin olla huomattavasti sivumääräänsä suurempi vaikutus – ainakin niille yksilöille, jotka ovat valmiita kyseenalaistamaan hallitsevan massamarkkinoidun nautintokeskeisen kulttuurin.
Kirjan kuvitusta.
LISÄÄ JUTTUJA:
