Ohjaaja Maria Seppälä

Fintiaanien mailla on syksyn ylistetty tietokirjahelmi, jonka yhtenä kirjoittajana toimi dokumenttiohjaaja Maria Seppälä. Hän kertoo teoksen taustoista ja ohjaajan työstään – sekä siitä, mihin kaikkeen dokumentin tekijän on oltava valmis.

Toimittaja-dokumenttiohjaaja Maria Seppälä on työskennellyt vuodesta 2001 lähtien Yle Kulttuurissa. Tätä ennen Seppälä on opiskellut Helsingin yliopistossa elokuvatutkimusta ja viestintää ja Tampereen yliopistossa lehtikuvausta ja kuvajournalismia.

Seppälän, Katja Ketun ja Meeri Koutaniemen tietokirja Fintiaanien mailla ilmestyi elokuussa ja nyt fintiaaneista on tekeillä dokumenttielokuva. Ennen fintiaanidokkarin käsittelyä utelen kiireiseltä Seppälältä, mitä hänellä on työn alla juuri nyt.

– Valmistelen tällä hetkellä episodielokuvaa Viipurista. Dokkarissa seurataan kymmenen viipurilaisen elämää. Viipurilaiset ovat erityyppisiä kuin muualla asuvat venäläiset. Rajakaupunkilaisina he ovat tottuneet käymään usein Suomen puolella. Elokuva keskittyy nykyviipurilaisiin, ei Viipurin historiaan.

Viipuri 360 -dokumentti esitetään Yle Teemalla tammikuun kolmas päivä. Seppälä avaa ohjaajan työnkuvaa kertomalla esimerkin Viipurin kuvauksista.

– Olimme kuvaamassa viipurilaisen hääsuunnittelijan työpäivää ja huomio oli vähällä lipsua upeiden häiden rekvisiittaan ja tunnelmaan. On tallennettava oleellista eikä sivuasioita. Huomio piti siirtää juhlista hääsuunnittelijaan eli dokumentoitavaan henkilöön. Tärkeintä on se, mitä kameran edessä tapahtuu, ei taustalla olevat seikat.

Ohjaajan on tiedettävä vastuunsa

Seppälän kanssa juttelu on luontevaa. On helppo kuvitella, että puhelias, iloinen ja avoin toimittaja-ohjaaja saa kuvaamiensa ja haastattelemiensa ihmisten luottamuksen. Miten kuvailisit itseäsi ohjaajana?

– Minulle tärkeää on läpinäkyvyys. Se tarkoittaa muun muassa aitoutta ja moralisoinnin välttämistä. En myöskään halua esiintyä dokumenteissani vaan häivytän itseni taustalle. Itsensä ja tunteensa on osattava asettaa sivuun, jotta katsojan huomio ei siirry kuvattavista henkilöistä epäolennaiseen. Ohjaajana minulle on myös tärkeää kuvaustilanteen tunnelman miettiminen etukäteen. Pyrin siihen, että henkilö voi olla rennosti omana itsenään kameran edessä. Tunteissa on oltava tarkkana.

Kuvaaja: Ivy Vainio. Seppälän ja Katja Ketun kanssa fintiaani Arne Vainio Fond du Lacin powwow’ssa.

Tunteiden tärkeys toistuu Seppälän puheissa usein. Dokumenttiohjaaja, jolla on vahva tunneäly, mietin itsekseni. En voi olla nyökyttelemättä hiljaa luurin toisessa päässä. Tällaisen mielikuvan Seppälästä saa jo Fintiaanien mailla -kirjasta, vaikkei Seppälä siinäkään itseään tuo esille. Dokumentin teko onkin Seppälän mukaan ennen kaikkea tiimityötä. Samoin oli tietokirjan kanssa.

– Hyvä työryhmä on kaikki kaikessa. Varsinkin kuvaajaan on pystyttävä luottamaan sataprosenttisesti niin ihmisenä kuin visuaalisena ammattilaisena. Sama juttu oli fintiaaniprojektin kanssa. Tietokirjan tekoon uskalsi ryhtyä, koska Katjaan ja Meeriin voi luottaa. He ovat lujia ammattilaisia, jotka hoitavat hommansa.

Nyt kun on mahdollisuus, pyydän Seppälää paljastamaan, mikä on onnistuneen dokumentin salaisuus.

– Hyvä dokumentti ei repostele, muttei myöskään peittele. Yritän sopia kuvattavien henkilöiden kanssa, että kaikki kuvataan ja lupa eri kohtausten esittämiseen kysytään vasta kuvaamisen jälkeen. Muutoin käy niin, että ihmiset kieltävät kaiken, eikä dokumentista tule aitoa. Tässä ohjaajalla on valtava vastuu. On oltava oikeudenmukainen kuvattavia kohtaan.

Samalla rehellisyydellä Seppälä, Koutaniemi ja Kettu lähestyivät myös fintiaaneja. Seppälä kertoo, kuinka tietokirjaan haastateltujen kanssa tehtiin heti selväksi, että tekijät eivät suomalaisina ole täysin ulkopuolisia, koska ovat selvittämässä suomalaisten taustoja, mutta toisaalta ikäviä puoliakaan ei fintiaaneista peitellä.

Kuvaaja: Tiina Hietanen. Kulttuurin välikysymys
-taidevideoitten kuvaukset helmikuussa 2016. Taidevideokuvassa Seppälä ohjaa videota kirjailija Hassan Blasimin (taustalla) runon tulkinnasta. Runon tulkitsee Maija Vilkkumaa.

– Saimme fintiaaneilta käsittämättömän mandaatin heidän elämänsä kuvaamiseen.

Työn alla superkolmikolla on dokumentti fintiaaneista. Seppälä valottaa prosessia.

– Loppuvuodesta lähdemme kuvausreissulle Pohjois-Amerikkaan. Dokkarissa kuvataan tietokirjasta tuttujen ihmisten elämää, koska heidän kanssaan luottamus on jo rakennettu. Lyz Jaakola kävi taannoin Suomessa ja kuvasimme hänen Suomen-käyntiään. Työnjako meillä on sellainen, että Meeri kuvaa, minä ja Katja käsikirjoitamme ja minä ohjaan.

Kolmikko pääsee siis nauttimaan jälleen yhteistyöstä rakkaan aiheensa parissa. Milloin fanit pääsevät odottamisen piinasta ja dokkari saadaan ruudusta ulos?

– Dokumentin teko on aina hieman arvaamaton prosessi. Apurahoja on haettu ja tavoitteena toki on, että dokumentti olisi valmis vuoden 2017 loppuun mennessä. Varmuudella tätä ei vielä pysty lupaamaan.

Seppälä paljastaa työnsä realiteetteja, enkä voi olla tuskailematta, miten moinen ura yhdistetään muun elämän kanssa. Meno-paluu-dokumentin, englanniksi Destination Home -nimellä (2014) julkaistun elokuvan teossa meni neljä vuotta. Seppälä ja elokuvan toinen tekijä Veera Lehto-Michaud seurasivat liberialaisperheen elämää pakolaisleirillä ja perheen matkaa leiriltä Yhdysvaltoihin. Kului vuosia, ennen kuin koko perhe oli päässyt Yhdysvaltoihin ja sai elää yhdessä. Dokumenttiohjaajan työssä on oltava valmis asumaan ulkomailla ja sietämään epävarmuutta. Myös Fintiaanien mailla -teosta Seppälä kirjoitti useita kuukausia Yhdysvalloissa.

– Ei tällä työllä isoille ansioille pääse. Koko ajan eletään kädestä suuhun. Kun saa rahoitettua jonkin projektin alkuun, pitää seuraavaksi miettiä, miten projektin seuraava vaihe rahoitetaan.

Kuten tunnettua, kulttuurialalla omistautuneisuus ja intohimo menevät tienestien edelle. Kysyin aiemmassa haastattelussa Katja Ketulta, millaista palautetta hän on saanut Fintiaanien mailla -kirjasta ja missä hän mielestään onnistui teoksen teossa parhaiten. Samaa kysyn nyt Seppälältä.

– Lukijat tulevat puhumaan meille omista sukutarinoistaan aina kun olemme jossain esiintymässä. Teoksen aihe koetaan tärkeäksi, sillä moni suomalainen on kadottanut amerikansuomalaiset sukujuurensa, mikä on aina myös jonkinasteinen tragedia.

Lukijoiden antaman kiitoksen lisäksi Seppälä arvostaa myös kollegoilta saamaansa palautetta.

– Mielestäni onnistuimme tekemään kertovan tietokirjan, mikä on aika uusi genre Suomessa. Olemme onnistuneet ujuttamaan faktan yhteen henkilötarinoiden kanssa. Kirjan muodosta ja kerronnasta olemme saaneet kiitosta.

Seppälän näkemys tietokirjallisuuden jakaantumisesta on kiinnostava. Kustannusalalla toimiva tuttu on selittänyt Seppälälle, että tulevaisuudessa tietokirjallisuus luultavasti jakaantuu yhä selvemmin perinteiseen tietokirjallisuuteen ja kertovaan tietokirjallisuuteen. Silloin voi edessä olla myös tilanne, että kertovien tietokirjojen editointityö siirtyisi kaunokirjallisia teoksia toimittavien editoreitten käsittelyyn. Kuulostaa loogiselta ja innostavalta. Tietokirjoja kartteleville tällainen genremuutos on varmasti hyvä uutinen.

Toisenlainen totuus Amerikasta

Fintiaanien mailla -kirjassa Seppälän vastuulla oli nykyajan alkuperäiskansojen harjoittamasta aktivismista kirjoittaminen.

– Olen aika syvällä amerikkalaisessa köyhyystutkimuksessa. Olen aina seurannut paljon amerikkalaismedioita ja Yhdysvaltojen takamaiden meininkiä.

Seppälä kertoo hyvin harvan amerikkalaisen käyvän reservaateissa, vaikka asuisi ihan vieressä. Reservaattien historiasta ei yksinkertaisesti kerrota kouluissa. Intiaaneja pidetään edelleen alkoholisoituneina outolintuina, jotka kulkevat ketunhäntä kainalossa puuhaillen omiaan.

– Kun juttelin intiaaneista amerikkalaisten kanssa, reaktio oli usein se, että vieläkö joku jaksaa puhua alkuperäiskansojen oikeuksista. Osa taas vaivaantui. Eräs mies taas kertoi saaneensa mykistävän kokemuksen vierailtuaan aikuisiällä New Yorkissa National Museum of the American Indian -museossa. Hän hämmästyi saamastaan tiedosta. Koulussa hän ei ollut oppinut asiasta yhtään mitään.

Seppälä toteaa, että jos amerikkalainen tietää faktoja intiaaneista, se johtuu siitä, että hän on ottanut asioista itse selvää. Valtamedioista tietoa ei heru, mutta sosiaalisen median avulla viesti kulkee vikkelään.

Seppälän kanssa keskustellessa käsitän yhä paremmin, kuinka epäoikeudenmukainen ja epädemokraattinen valtio Yhdysvallat on. Periksi antamattomuudessa piilee kuitenkin aktivistien toivo. Seppälä kertoo, että Pohjois-Dakotan öljyputkihanketta vastustavat alkuperäisamerikkalaiset eivät osoita luovuttamisen merkkejä.

– Mielenosoittajat vastustavat öljyputken rakentamista alkuperäiskansojen maiden lähettyville. Protesti alkoi heinäkuun lopussa, eikä loppua näy. Ihmiset ovat leiriytyneet protestipaikalle. Lokakuun 18. päivä mielenosoittajien valtaamalla alueella syntyi ensimmäinen vauva. He eivät todellakaan ole lähdössä minnekään.

Seppälän sanat pistävät mietteliääksi. Muutos on mahdollista, kun on sisua ja yhteinen tavoite.

LISÄÄ JUTTUJA: