Vaimo ja lapset – Ekstramega-lempeästi objektista subjektiksi

Mitä tapahtuu, kun vaimo ja lapset eivät tyydy osaansa kotona odottavana perheenä? Silloin syntyy Vaimo ja lapset – omien sanojensa mukaan suloista, mutta äkäistä bailufolkkia soittava, feministisistä lähtökohdista ammentava kahden naisen yhtye. Oululaiset Hanne Ahonen ja Laura Rekilä halusivat itselleen rennon bändin, jossa ei turhia stressailla. Laura soittaa akustista kitaraa ja Hanne perkussioita sekä melodicaa, molemmat laulavat.

Kävin haastattelemassa naisia heidän pyhimmässään eli treeniksellä Välivainion Tukikohdalla. Yksi bändin kantavista voimista, lempeä tekemisen meininki, on katsojalle selkeä heti treenikselle saavuttaessa: naiset ovat sammuttaneet kirkkaat loisteputket ja istuvat tyynyillä jalkalampun valossa. Kolmas tyyny on minulle – istun rinkiin.

Vaimo ja lapset pois neljän seinän sisältä

Yhtyeen nimen taustalla on musiikkimaailmasta tehty erikoinen havainto. Hanne ja Laura kertovat keksineensä nimen yhteisten keskustelujen pohjalta.

– Muistetaan keskustelu, että pitäisi olla semmoinen bändi kuin Vaimo ja lapset. Se johtui näistä bändikuvioista, kun usein kuulee puhuttavan vaimosta ja lapsista siinä yhteydessä, kun muusikkomies miettii, voiko lähteä keikkareissulle, Hanne muistelee.

– Että mitä “hallitus” siitä sanoo. Hallitus ei tosin koskaan ollut meidän bändin nimivaihtoehtona, Laura naurahtaa.

Vaimosta ja lapsista puhuttaessa sävy on usein negatiivinen ja naiset kokisivatkin mukavaksi, jos vaimo ja lapset voisi olla hyväkin asia. Hanne pohtii ilmiön olevan osittain myös miesten välistä bondailua, vaikka nämä eivät välttämättä tarkoittaisikaan mollata perhettään.

– On ärsyttävää, jos vaimo ja lapset aina vaan odottavat miestä kotiin – ne voisivat itsekin tehdä juttuja, naiset toteavat kuin yhdestä suusta.

Peukkua naisten toimijuudelle

Hanne ja Laura juttelevat keskenään paljon musiikkimaailmaan liittyvistä epäkohdista. Hanne vertaa muusikkonaisten tilannetta sosiaalisen median profiilikuviin huomauttaen, että ihmiset tykkäävät helpommin asioista, joita ovat tottuneet näkemään ja pitämään hyvänä. Peukkua saavat ylhäältä päin otetut, ylivalottuneet kuvat ja se, että miehet tekevät musiikkia.

– Naisen totuttu rooli on edelleen usein tyttökaveri, joka katsoo poikakaverin keikkaa. Nainen ei ole itse se toimiva, luova. Tai jos on, niin se helposti unohtuu.

Kaksikko ihmetteleekin, miten vielä nykyään halutaan jokaiselle muusikkonaiselle osoittaa sormella, että tämä on nainen, joka tekee musiikkia. Heidän mielestään olisi jo korkea aika normalisoida naismuusikkous.

– Fakta on se, että todella monet naiset tekevät musiikkia. Tottukaa ajatukseen ja alkakaa kuunnella sitä musiikkia, Laura kehottaa.

Myös muusikkonaisten ulkonäön arvostelu kummeksuttaa – eihän se liity musiikkiin mitenkään! Naiset myöntävät miettineensä omalla kohdallaankin, olisiko heidän musiikki suositumpaa, jos he sopisivat vallitseviin kauneusnormeihin. Toisaalta heitä ärsyttää oletus, jonka mukaan kaikki naiset myös haluaisivat miellyttää missimittarin mukaan.

– Entä jos me kaikki oltaisiinkin vaan tyyppejä, joilla nyt vaan on jotkut vaatteet ja jotkut hiukset? Että voitaisiinko jo päästä yli tästä sukupuolten erottelusta yleensäkin? Parempi olisi, että ihmiset otettaisiin vain ihmisinä, Laura kysyykin.

Piilosilla asenteiden kanssa

Hanne ja Laura eivät osaa sanoa, onko kyse tiedostamattomasta vai tiedostetusta syrjinnästä, mutta ihmettelevät miksi ihmiset, jotka käyvät melkein jokaisella keikalla Oulun Tukikohdalla, eivät Kiintiönais-keikkailtana tulleet. Kyseessä on uusi musiikkiklubi, jota Hanne ja Laura ovat järjestämässä oululaisen muusikkoporukan kanssa. Haastattelun aikaan ensimmäinen klubi oli juuri järjestetty.

– Se harmittaa, kun oli hyviä keikkoja! Kyllä siinä tulee semmoinen tosi iso “höh”, Hanne harmittelee.

Naiset peräänkuuluttavat mutkatonta suhtautumista niin miesten kuin naistenkin tekemään musiikkiin.

– Miesbändejä on niin samantyylisiä monta ja kaikille riittää diggailijansa. Naisen kohdalla tuntuu, että vaaditaan erityisponnisteluja ja -osaamista; pitää olla todella hyvä, oivaltava ja originelli tullakseen huomatuksi, Laura kuvailee tilannetta:

– Ei saa tehdä ihan vain tavallista musaa! Toivoisi edes sellaista normaalia kiinnostusta, että tultaisiin katsomaan tyyliin “ai, näillä tyypeillä on tällainen bändi, käynpä tsekkaan.” Sitten päättää tykkääkö vai ei.

Piilosyrjintään on aina vaikeampi puuttua ja helposti kokija alkaa epäillä itsekin kokemuksensa todellisuutta. Hanne kuitenkin huomauttaa, että kuva on muodostunut pitkän kokemuksen kautta.

– Tällaisia on huomattu, kun ollaan useita vuosia oltu näissä musiikkihommissa ja kuultu muiltakin samansuuntaista. Että täytyy tässä olla jokin tosi iso epäkohta.

– Pitäisi kai olla kuin tällaista ilmiötä ei olisi olemassa. Mutta entä sitten, kun oma kokemus on erilainen, eikä me löydetä selitystä asenteisiin muusta kuin naiseutta kohtaan koettavasta hankaluudesta, Laura lisää, ja jatkaa:

– Jos jollain on ehdottaa joku muu selitys, niin se voisi olla helpottavaa. Jos me vaikka haistaan pahalta tai nenästä roikkuu räkää, ettei siksi pyydetä keikoille ja on ollut vaikea löytää bändiä.

Hanne pohtii, että välillä suorakin syrjintä olisi helpompaa ottaa vastaan.

– Meille ei tule sanallista suoraa palautetta, että menkää pois lavalta, mutta sekin voisi olla helpompaa käsittää ja ottaa vastaan. Sanaton palaute on vahvaa.

Laurakin on huomannut, että joskus on vaikea puhua asioista, jotka eivät ole selkeästi esillä.

– Aina joku sanoo, ettei tätä sinun kokemusta ole edes olemassa. Jos tällaista ei itse joudu kokemaan, on asiaa vaikea huomata.

– Tiedostavat ihmiset, jotka ovat suostuneet kuuntelemaan kokemuksesta, että naisten tekemään musiikkiin ja naisiin suhtaudutaan musiikin saralla eri tavalla kuin miehiin, ovat alkaneet nähdä saman ilmiön, Laura kertoo.

Hanne ja Laura huomauttavat, että kyse on yleisestä asenneilmapiiristä naiseutta kohtaan. Hanne avaa asiaa yhteisten keskustelujen pohjalta:

– Naisvihamielisessä ilmapiirissä ovat usein mukana myös toiset naiset, jotka julistavat, etteivät ole feministejä. He menevät siihen samaan hommaan mukaan, että esimerkiksi julkisella paikalla suureen ääneen naurava tai puhuva nainen on ärsyttävä.

– Kun kuuluu iso naisääni, niin ensimmäinen mielipide on, että se on ärsyttävää. Inhottava ajatus, että pitäisi iloakin pidätellä. Olisihan se ihan helvetinmoinen häkki, jos otettaisiin kaikkien mielipiteet huomioon, Hanne jatkaa.

Folk-musiikkia lempeyden tilassa

Vaimo ja lapset -yhtye on perustettu, jotta olisi kiva laulaa ja soittaa. Musikaalinen tekeminen on etusijalla, Laura kertoo.

– Ei välttämättä tekstilähtöistä, vaan että haluaa puuhailla jotain musikaalista. Että ei stressattaisi mistään.

Naisten itseironia ja keskinäinen huumori nostaa taas päätään, Hannen kommentoidessa stressittömyyteen pyrkimistä.

– Vaikka onhan meillä ilmeisesti aika paljon hiekkaa meidän salaisessa puutarhassa [naurua].

Treeniksellä vallitseva leppoisa ja lämmin tunnelma on harkittu juttu. Hanne kertoo, että naiset kokevat sen tärkeäksi osaksi omaa musiikillista työskentelyään.

– Treeniksellä on helposti aika maskuliininen tunnelma, ja olisi tärkeää, että musiikin luomistila tuntuisi omalta. Nykyinen treenikämppä on meidän makuumme myös liian iso: teemme tänne mahdollisuuksien mukaan omannäköisen nurkkauksen.

– Siinä vaiheessa, kun päästään tähän treenikselle, jossa on omat vehkeet, meininki sekä ilmapiiri niin halutaan olla extramega-lempeästi. Eikä me keikoillakaan mitään kuukautisverta seinille roiskita, vaan mennään lempeyden ja hyvän meiningin kautta, Laura kertoo.

Puhe kääntyy genreen ja naiset kertovat määrittelevänsä itsensä folk-muusikoiksi.

– Folk on ollut nimenomaan kansanmusiikkia eli normaalit ihmiset soittivat kitaraa jossain. Nykyään meille tulee kansanmusiikista mieleen Värttinä ja Sibeliusakatemian käyneet tyypit, jotka osaavat soittaa todella hyvin ja ovat kouluttautuneita muusikoita.

– Osaavat soittaa vähintään viittä instrumenttia ja rakentaa itselleen tyyliin tuohihaitarin, Laura naurahtaa.

– Meidän näkemys folkista on nimenomaan, että kaksi tällaista normityyppiä soittelee kitaraa ja rummuttelee; keksii omia lauluja omasta arkipäivän havainnoinnista.

– Miksi ne eivät voisi olla laulunarvoisia kokemuksia? Miksi ei olisi arvokasta, että joku käy laulamaan esimerkiksi siitä, että meinattiin mennä jatkoille, mutta eipä mentykään? Kuka sen määrittää, mikä on arvokasta?, Laura kysyy.

Vittumaisia akkoja vai tykättyjä tyyppejä?

Hanne ja Laura kokevat tällä hetkellä joutuvansa prosessoimaan feministisiä aiheita vähän kuin pakollakin.

– Olisi mielenkiintoista nähdä, mistä alettaisiin kirjoittaa biisejä, jos ei enää koettaisi tarvetta prosessoida feminismiä ja sukupuoliasiaa, Laura kertoo.

– Varmasti olisi muutakin sanottavaa, mutta se on vähän niin kuin primitiivireaktio, kun kokee, että pitää puolustaa itseään, hän jatkaa.

Naiset lukevat yhdeksi yhtyeensä kantavaksi voimaksi huumorin, mutta eivät halua olla ainoastaan huumoribändi. Hanne korostaa keskinäisen luottamuksen merkitystä.

– Myös se tietenkin, että ollaan samalla aaltopituudella – rento ja turvallinen ilmapiiri on tärkeää luomisessa.

– Omassa tekemisessämme on haluttu ylittää kategoriat mies ja nainen, olla sellaisessa lempeyden tilassa. Ei mies-, eikä naistilassa, Laura lisää.

Hanne myöntää, että hankalat kokemukset ovat vuosien varrella keränneet myös vihaa sisälle. Hän kuitenkin huomauttaa, ettei se ole koskaan ollut lähtökohta tekemiselle.

– Eihän kukaan voi lähteä sillä asenteella tekemään, että “minä vihaan kaikkia ja kaikki on mua vastaan”. Ei me sillä tavalla olla tähän hommaan lähdetty, mutta koettu epäoikeudenmukaisuus inhottaa.

– Mutta eihän sitä koko ajan jaksa puolustaa ja taistellakaan – olla se vittumainen akka. Ei me haluta olla vittumaisia akkoja vaan tykättyjä tyyppejä!

Villejä tulevaisuudenkuvia

Kun kysyn villeistä tulevaisuudenvisioista, naisten olemukseen syttyy into. Yhtyeessä on tekemisen iloa, ja tarmoa riittää. Vaimo ja lapset jatkavat Kiintiönaisiltamien järjestämistä ja siellä soittamista toisten muusikkojen kanssa. Laura lohkaisee idean, joka saa suurta kannatusta myös yhtyeen toiselta jäseneltä:

– Voitaisiin myös olla Ruotsin tai jonkun tosi oudon maan suomalainen kulttibändi [naurua]

Laura ja Hanne lähettävät vielä lempeästi terveisiä ja kertovat samalla korvaamattoman vihjeen feministejä pelkääville tai heihin kyllästyneille.

– Ilon kautta ja hupparista ulos! Vinkiksi, että vihaisista feministeistä pääsee eroon, kun oikeasti kuuntelee viisi minuuttia, mitä heillä on asiaa. Feministit saattavatkin alkaa laulamaan aivan muista asioista sen jälkeen kun he kokevat, että heidän asiansa on mennyt perille. —

Haastattelun aikana yhtyeen ensimmäinen levy on äänitetty ja se odottaa julkaisua. Toista levyä on alettu jo tekemään. Osoitteessa https://soundcloud.com/aimoapset voi käydä tsekkaamassa Vaimo ja lapset -yhtyeen suloista mutta äkäistä folkkia!

 

Vaimo & lapset -juttu on tehty Nousussa 22. marraskuuta julkaistun Girls Rock! Finland -tuplahaastattelun hengessä. Naisrockissa on voimaa!