Mimmit 1–3
Katherine Pancol on romaanimuotoon kirjoitetun saippuaoopperan kiistaton kuningatar. Jos rönsyilevillä ja paatoksellisilla telenoveloilla olisi kirjallinen vastine, se olisi tässä. Ranskalainen viihdekirjailija jättää toisella suomennetulla trilogiallaan olon nuutuneeksi, suorastaan ähkyn partaalle.
Mimmit 1-3 on Pancolin säveltämä, eräänlainen oodi lukuisille naisille, jotka taistelevat tuulimyllyjä ja moninaisia vastoinkäymisiä vastaan ankaran miesvaltaisissa ympäristöissä. Laaja henkilökavalkadi hengittää suurkaupunkien lomassa ja läheisyydessä, niin Pariisissa, Lontoossa kuin New Yorkissakin. ”Säveltämä” siksi, että niille, jotka Pancolin aikaisempaa tuotantoa sattuvat tuntemaan, muistavat kenties, että hänen kirjoitustyylinsä tuo mieleen impressionistisen sinfonian. Poukkoilevat ja helminauhana soljuilevat yksityiskohdat ovat tapahtumien keskiössä, mutta kokonaisuutta on jokseenkin haastavaa saada tarkennettua. Pancol näyttää naiset heikoimmillaan, kun heihin ei uskota eikä heitä arvosteta. Mimmeissä luonnehdittu yhteiskunnallinen viitekehys on kuitenkin kovin jäykkä, sukupuolittunut, hierarkkinen ja konservatiivinen, mikä tuntuu itsessään aavistuksen vanhahtavalta.
Läpimurtoromaanissaan Krokotiilin keltaiset silmät (suom. 2012) Pancol esitteli hapuilevan, kömpelön, mutta liikuttavan sympaattisen perheenäiti Josephinen. Alati siskonsa varjoon jäänyt Josephine koki epäonnistuneensa elämässä keskinkertaisuudellaan ja saamattomuudellaan. Sitten keskiaikaan perehtynyt pariisilaistutkija päätyi kirjoittamaan kirjaa, vaikka ei sitäkään omasta tahdostaan. Krokotiilin keltaiset silmät sai lopulta kaksi massiivista jatko-osaa, joissa esiteltiin Josephinen ystäväpiiri, vanhemmat, rakastaja, kustannustoimittaja, sihteeri, lemmikit, lapset sekä näiden poikaystävät, kaiken kaikkiaan useita kymmeniä henkilöitä koko komeudessaan. Kirjojen mahdottomilta vaikuttaviin juonikiemuroihin mahtui niin rakastumisia kuin eroja, tapaturmia ja mediaskandaaleja, sekä yllätysmurha ja yliluonnollinen ihmelapsi.
Kaikki tapahtui ranskalaisella, hieman viininhuuruisella, savukiehkuramaisella, äärimmäisen romantisoidulla, räiskyvällä temperamentilla. Olennaista näissä teoksissa olivat Kauniit ja rohkeat -tyyliset, toisinaan hölmöt ja suorastaan absurdit juonenkäänteet. Vähän sama kuin itse saisin tietää tällä sekunnilla, että serkkuni on naimisissa kadonneen veljeni kanssa, josta en ole koskaan aikaisemmin kuullutkaan, sillä vanhempani hukkasivat hänet vauvana savanniretkellä Keniassa.
Mimmeistä on siis mahdotonta puhua mainitsematta tätä alkuperäistä trilogiaa, sillä uusi kirjasarja palaa osittain näiden samojen, vanhojen henkilöhahmojen pariin. Pancolin itsensä mukaan alkuperäiset hahmot alkoivat puhua tälle uudestaan, kuiskailemaan korvaan otteita nykyisistä kuulumisistaan. Kevyen hömppäkirjallisuuden henki onkin vahvasti läsnä myös Mimmien maailmassa – on kuin istahtaisi kahville jutustelemaan kaukaisen kaverin kanssa, jonka arkea ja elämänmenoa ei syystä tai toisesta voi seurata sosiaalisessa mediassa. Uteliaisuus kuitenkin painaa mieltä, ja ystävää kuuntelee aina mielellään. Joskus olisi kuitenkin parempi olla tietämättä kaikkea, ettei mielikuva lakastuisi.
Tällä kertaa Pancol on nimittäin halunnut heittää soppaan uutta, rankempaa materiaalia koskien perheväkivaltaa, lasten hyväksikäyttöä sekä korruptiota. Taustalla ovat hänen omat kokemuksensa, ja eritoten kohtaaminen erään pahoinpidellyn naisen kanssa. Mimmien sävy onkin huomattavasti aikuismaisempi sekä kypsempi kuin aikaisemman kirjasarjan – vaikka sattuma on yhä merkittävässä ja jopa kyseenalaisessa osassa juonenkuljetusta, ihan tähdille juttelemisella ei tarina enää etene, joskin läheltä liipataan. Mutta siinä missä kirjailijan ensitrilogia oli hyvin sydämellinen, Mimmit jää hieman etäiseksi ja luotaantyöntäväksi.
Pancolin tyylissä häiritsee sen runsaus, säntäily ja häikäilemätön epäjohdonmukaisuus. Mimmejä painaa etenkin se, että ainoastaan uusi materiaali on houkuttelevaa, erilaista ja mieleenpainuvaa. Trilogian ehdottomasti lupaavin ja korkeatasoisin kirja onkin sen ensimmäinen osa, ja uuden tuttavuuden, Stella Valentin äärimmäisen synkän ja uskomattoman tarinan olisi mielellään nauttinut kaikesta muusta erillään, ilman tekaistua linkkiä entisiin tarinoihin. Romuttamolla työskentelevää, työhaalareihin vartaloonsa verhoutunutta Valentia painaa salaisuus. Valentia ja tämän äitiä on lapsesta asti hyväksikäyttänyt isä Ray, jonka pikkukylän terrorisointi on samalla saanut vuosikymmenten varrella liki mafian mitat.
Vanhojen, kuplivien, kerskailevien ja korkealentoisten henkilöiden säilyttäminen tekeekin kokonaisuudesta häiritsevän sekavan, kun tunnelma on nyt muuten vaihdettu tyystin tummempiin sävyihin. Pancolilla on henkilöitä yksinkertaisesti liian paljon. Tämä johtaa väistämättä siihen, että osan tuoreet kohtalonkäänteet käydään läpi hyvinkin pintapuolisesti ja luettelomaisesti, tuomatta niihin sen kummempaa syvyyttä. Eikä samaa purkkaa halua pureskella kahteen kertaan, kun maku on jo hiipunut. Nyt painava, esille nostettu puheenaihe jää ympäröivän tiheikön varjoon – kirjat ovatkin osasta toiseen yhtä dramaattisen jaarittelun pulppuavaa suihkulähdettä.
LISÄÄ JUTTUJA:
