Kannas
Hanneriina Moisseinen on tehnyt kertakaikkisen upeaa työtä Karjalan evakoista kertovassa Kannas-teoksessaan. Sodan armottomuus ja menetysten hinta piirtyvät esiin sekä yksilön näkökulmasta että eläinuhrien, etenkin ilmeikkäiden lehmien, kannalta. Karjalan nostalgisointi saa samalla jatkumonsa tässä arvokkaasti toteutetussa taideteoksessa.
Kannas on poikkeuksellinen sarjakuvaromaani, sillä lyijykynällä piirretyn sarjakuvan lisäksi se sisältää lukuisia, varmasti monen nuoremman sukupolven edustajan osalta ennennäkemättömiä valokuvia. Ne häikäisevät ja hämmästyttävät. Että joku onkin ehtinyt tallentaa tämän kriisin arkiset yksityiskohdat! Kertakäyttöisiin kännykkäkuviin turtuneen silmissä filmikuvat muistuttavat ennemminkin ainutlaatuisia maalauksia.
Evakoiden koettelemuksia seuratessa tulee tuntu, että nyt ollaan perusasioiden äärellä. Kameran valo kimmeltää heidän katseissaan. Värien puuttuminen luo aavemaisen hiljaisuuden kaiken sen hässäkän keskelle, jota matkanteon on täytynyt olla. Lasten silmissä näkyy väsymys, liikaa nähty ja koettu, pikakelauksella vanheneminen.
Kuvat ovat jääneet kertomaan jälkipolville tarinaa, jota rakentaa entistä todellisemmaksi Moisseisen uudet, tapahtunutta entistäkin todellisemmaksi tekevät, riipaisevat piirroskuvat. Piirretyt lehmät ovat liikuttavia ja kauniita; ihmiset valokuvissa stoalaisen totisia väistämättömän edessä. Tekstin sijaan teoksen pääosassa ovat kuvat, ja juuri niiden ansiosta lukija pääsee niin syvälle tunnelmaan.
Uusia näkökulmia sodan vaikutuksiin
Kekseliäästi kootut evakkorattaat. SA-Kuva.
Se, että käsissä on laadukas teos, tulee selväksi heti ensi lehdiltä, mutta vasta sivulla 18 tajuan, etten edes tiedä, mitä sana kannas tarkoittaa. Karjalankannas on maa-alue, joka erottaa Laatokan ja Suomenlahden toisistaan. Kesällä 1944 osa siellä olevista suomalaisista joutui väkipakolla lähtemään kodeistaan ja osa jäämään rintamalle. Teoksessa sivutaan myös rintamakarkuruutta. Sodan mielettömyys vie osalta järjen.
On poikkeuksellista nähdä naisen piirtämää kuvaa tapahtumista sotarintamalla. Tänä vuonna ilmestynyt, myös jatkosodasta kertova Sota ja mielenrauha -dokumentti ja siihen liittyvä keskustelutilaisuus toivat esiin, että sodasta tehdään yhä enemmän uusia kirjoja ja muita dokumentointeja ja että kolmas sukupolvi käsittelee asiaa omalla tavallaan. Joensuussa syntyneen Moisseisen juuret ovat Aunuksessa. Myös Karjalan Aunus oli Suomen miehittämä syyskuusta 1941 kesään 1944 saakka. Moisseinen vietti tuntikausia arkistoja tutkien, jotta Kannaksesta tulisi mahdollisimman autenttinen. Lopputulos on vakuuttava.
Elämän koko kirjo
Nykyajan kaupunkilaisen on vaikea täysin käsittää, millaista on jättää juurensa ja kotinsa taakse ja lähteä kohti tuntematonta, kenties vieläpä paljain jaloin. Silti Kannas antaa siitä elävän kuvan, vie lukijan sinne, minne ei muuten enää päästä. Kodin jättämisen on täytynyt olla hirvittävän traumaattista. Eläimetkin on jouduttu jättämään monesti pulaan. Sellaisesta on vaikea toipua masentumatta elämän rumuuden edessä. Samalla teos on täynnä kauneutta tavalla, jossa se limittyy kauheuksien kanssa.
Muistan lukeneeni juutalaisten marssituksiin liittyen naisesta, joka ehti lähettää pitkältä kävelymatkalta perheelleen kortin, jossa luki “Älkää unohtako minua”. Menneiden, myös menetysten, muistelu on vähintä, mitä voimme tehdä kärsineiden hyväksi – ja tulevien kärsimysten vähentämiseksi.
Hanneriina Moisseinen on pitänyt lukuisia näyttelyitä Suomessa ja ulkomailla. Helsingin Galleria Huudossa on 12. kesäkuuta asti Moisseisen ja Visa Knuuttilan yhteisnäyttely Tuntematon, jossa taiteilijat lähestyvät Karjalankannaksen tapahtumia kesänä 1944. Moisseiselta on aiemmin julkaistu teokset Sen synty (2005), Setit ja partituurit (2010) ja Isä (2013).
LISÄÄ JUTTUJA:
