Pöljänpojan vakuutus on Mika Nuojuan huikea taidonnäyte

Lavalla on heteka ja taustalla kaksi vinksahtanutta ovea. Ovien välissä on vino seinä, johon on heijastettu Jussi Hukkasen maalaus. Valot himmenevät. Oulun kaupunginteatterin pienen näyttämön jokaisessa penkissä istutaan hiljaa. Hetekalle ilmestyy Mika Nuojua, tai Hantte, mies jolla on ollut selkeästi huono päivä – jollei pitempikin paha jakso. Muita elementtejä ei seuraavaan pariin tuntiin tarvita.

Oulun kaupunginteatterin näytelmä Pöljänpojan vakuutus on Mika Nuojuan huikea monologinäytelmä. Teksti perustuu oululaisen Pekka Huotarin esikoisteokseen. Ohjauksesta vastaa Oulun kaupunginteatterin taiteellinen johtaja Kari-Pekka Toivonen, joka on kertonut, että tänä keväänä mies pääsee ääneen.

Näytelmässä puhuu mies ja poika. Herkkä pikku-Hantte yrittää ymmärtää isänsä alkoholismia ja aikuisena hän elää omaa kiirastultaan perheen ja viinanpirun vaatimusten keskellä. Tämän verran on hyvä tietää etukäteen, sillä siirtymät ajassa ovat hyvin hienovaraisia. Alun hämmennyksen jälkeen kerronnan seuraaminen helpottuu. Jussi Hukkasen maalaukset taustalla vaihtuvat paikan ja ajan mukaan ja Mika Nuojuan elekieltä oppii nopeasti lukemaan. Silti katsoja on hetken hämillään aina näkökulman vaihtuessa. Tämä taitaakin olla hieno tehokeino.

Teksti on veikeä sekoitus nykykieltä, uudissanoja ja kalevalalaista tyyliä. Tällainen uuskieli on vaativaa lausuttavaa, mutta toimii hauskana elementtinä sujuvasti esitettynä. Etenkin toisen näytöksen alussa Mika Nuojua oli vedossa ja silloin unohti katsovansa näyttelijää. Käsikirjoitus toimii hienosti paria oudosti korvaan särähtävää sanavalintaa lukuun ottamatta.

Naamanahka – Jussi Hukkanen

Pöljänpojan vakuutus kertoo kuolemanvakavista asioista, mutta ei tässä paljoa itkua tuherreta. Huumori on roisia ja kieli paikoin karkeaa. Tekstiä ei tarvitse sana sanalta tulkita ja miettiä mistä vakavasta milloinkin puhutaan. Selviytyä ja eheytyä pitää, mutta aikuisen Hanten jalkovälin kutka ja siihen lääkkeen etsintä on hulvatonta ja toimii ihan huumorinakin. Yhtenä hetkenä maanisen juoppohulluuskohtauksen aikana Hantte rakentaa aikakoneen, koska haluaa korjata menneet virheensä: ”Jos se mitenkään on mahdollista, matkustan menneeseen. En torppaamaan taattoani turpaan, vaan ihan sydämen syystä” – Hantte toteaa lopulta. Tunnelma vaihtuu hetkessä, mutta kerronta pysyy hämmästyttävästi kasassa.

Pöljänpojan vakuutus on hämmentävä taidonnäyte. Lavastus on yksinkertaisuudessaan hieno ja toimiva. Ratkaisua ei voi kuin ihastella: pelokas pieni poika lähetetään pimeään kellariin. Hän siirtyy ovesta taustalle, ra´oista näkyy vain taskulampun välke. Seinälle on heijastettu lavastemestari, taidemaalari Jussi Hukkasen kaunis teos, jossa lapsi kävelee portaita alas syvälle synkkään kellariin. Alhaalla Hanten käteen sattuu joulupukin skalpeerattu naamanahka. Pukki on tapettuna heidän kellarissa! Seinälle on heijastettu maalaus vääntyneestä pukinnaamarista. Koskettava tunnelma on hetkessä riemukas.

Mika Nuojua. Kuva: Tuija Nuojua

Kiitän tuuriani, että Pekka Huotarin alkuteos jämähti kirjaston varausjonoon, siihen on syytä tarttua vasta hetken päästä. Näytelmä on hieno juuri näin Mika Nuojuan huikeana monologina. Aplodien jatkuessa tekijät ovat silminnähden liikuttuneita. Yleisön ilmeet kertovat samaa kieltä. En osaa edes kuvitella, mitä näyttelijän mielessä liikkuu tällaisen esityksen jälkeen. En löydä hahmoa omille mielikuvillekaan, kun kävelen kohti kotia. Yksi kuva selkeytyy sumuiseen ilmaan. Siinä pienen Hanten äiti liitää ylös kohti pilvenreunaa ilmapallojen vetämänä. Toisella tassullaan hän pitää kiinni pallojen naruista ja toisella vantulla hän vilkuttaa alas pojalleen. Alkaako tästä hetkestä miehen väistämätön yksinäisyys?

Pöljänpojan vakuutus Oulun kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä.
Käsikirjoitus Pekka Huotari
Roolissa Mika Nuojua
Ohjaus Kari-Pekka Toivonen
Lavastus Jussi Hukkanen
Puvut Annukka valta

Kantaesitys oli 18. helmikuuta ja esitykset jatkuvat pitkälle kevääseen

Pöljänpojan vakuutus teatterin sivulla

LISÄÄ JUTTUJA: