Haastattelu: Mikko Kamula

Mikko Kamula lähti toteuttamaan nuoruuden unelmaansa kymmenen vuotta sitten ja on sillä polulla edelleen. Hänen tavoitteenaan on kirjoittaa kuusiosainen 1400-luvulle sijoittuva Metsän kansa -sarja, jonka ensimmäinen osa Ikimetsien sydänmailla julkaistiin vuonna 2017. Sittemmin sarja on täydentynyt osilla Iso härkä (2018), Tuonela (2019) ja Kalevan pojat (2022).

Opettavaisia prosesseja

Mitä sinulle kuuluu nyt, viiden vuoden jälkeen edellisestä Kuiskeen haastattelusta?

− Kirjoitan sarjaa kronologisesti eteenpäin. Viidennestä teoksesta on nyt noin puolet kirjoitettuna, mutta editointia en ole vielä käsikirjoitukselle tehnyt juuri lainkaan. Tämä on työ siinä missä muutkin, verrattavissa monessa mielessä yrittäjän elämään. Hyvänä päivänä tekstiä saattaa tulla viisi liuskaa ja huonona päivänä yhden liuskan verran. Huonotkin päivät vievät silti tarinaa eteenpäin, joten kannattaa jaksaa vain istua sitkeästi työtuolissa.

Kamula on ollut päätoiminen kirjailija pian vuosikymmenen, ja sama pitkä tarina on edelleen kesken. Hän kertoo sen olevan kirjailijalle ankaraa. Ensimmäisessä teoksessaan Kamula kertoo jaaritelleensa niin paljon, että kirjaan olisi tullut tuhat sivua, jos Gummerus olisi julkaissut käsikirjoituksen sellaisenaan. Millaisia prosesseja aiemmat neljä osaa ovat olleet?

− Opettavaisia. Nykyään tunnistan useat aloittelijan mokat jo raakatekstiä kirjoittaessani tai lukiessani sitä ensimmäistä kertaa. Jos karkeasti arvioin, minulla on kulunut yhden romaanin kirjoittamiseen toistaiseksi keskimäärin kaksi ja puoli vuotta. Tästä ajasta noin vajaa vuosi on ollut editoimista, riippuen kirjasta. Työskentelystä on tullut ammattimaisempaa. Ammattikirjailijana toimiminen vaatii kuitenkin kurinalaisuutta ja toisaalta luonnetta, joka sopii pitkäjänteiseen ja usein yksinäiseen puurtamiseen.

Kamula pyrkii tekemään töitä joka arkipäivä kahdeksasta neljään. Se on hänelle sekä elämänlaadun että tuotteliaisuuden kannalta toimiva ratkaisu. Koska kirjailijan työ on käytännössä pelkkää istumatyötä, myös liikunta ja venyttely kuuluvat Kamulan arkirutiineihin. Lisäksi hänellä on tapana lukea muiden kirjoittamaa kaunokirjallisuutta aamuisin − mikäli sattuu heräämään aikaisin.

− En usko, että yksikään kirjailija kirjoittaa kerralla valmista tekstiä, mutta joskus tulee ensi yrittämällä kohtalaisen sujuvaa kerrontaa. Olen huomannut, että minun tarvitsee editoida toiminnallisia kohtauksia vähemmän ja tunteita käsitteleviä kohtauksia sekä hahmojen luonteen kuvausta enemmän.

Mielikuvituksen varassa

Metsän kansa -sarja kertoo Juko Rautaparran uudisraivaajaperheestä 1400-luvun Savossa. Kamula myöntää tarinan olevan niin pitkä, että kaikkea aiemmin kirjoitettua on vaikea muistaa. Millaista on hallita niin isoa kokonaisuutta?

− Yritän suhtautua asiaan siten, ettei päähenkilöiden kuulukaan muistaa aivan kaikkea, mitä aiemmin on tapahtunut. Sellaisiahan ihmiset ovat. Usein minun on silti selattava kohtauksia aiemmista teoksistani ja varmistettava, miten jokin tapahtuma eteni. Kokonaisuuden hallitsemiseksi olen tehnyt lukuisia aputiedostoja, esimerkiksi henkilöluetteloita, tiivistelmiä kirjojen kohtauksista tai vaikkapa luettelon Varpun käyttämistä lääkekasveista.

Kamula paljastaa samastuvansa helpoiten miespuolisiin päähahmoihin Heiskaan ja Tenhoon, mutta toisaalta perheen tyttären, Varpun, tarina on ollut hänen alkuperäisiin suunnitelmiin nähden yllättävin ja sen myötä mielenkiintoisin kirjoittaa. Minkälaista on kuljettaa samoja henkilöitä näin kauan?

− Pitkä kirjasarja mahdollistaa henkilöhahmojen kasvutarinan kuvaamisen rauhassa ilman kiirettä. Minulle se on sopinut hyvin, ja moni lukijakin on antanut palautetta, että hahmot ovat käyneet kirjojen myötä läheisiksi. Muistan, että ensimmäistä teosta kirjoittaessani minun oli keskityttävä siihen, etteivät kolmen näkökulmahahmon ajatusmaailmat muistuta liikaa toisiaan. Enää niin ei tarvitse tehdä. Heiska, Varpu ja Tenho ovat kaikki kehittäneet oman vahvan persoonallisuuden, jonka pohjalta tarinaa on helppo kertoa.

Mikko Kamula on ollut päätoiminen kirjailija pian vuosikymmenen.

Etenkin Tuonela sisältää fantasiaelementtejä. Kamula kertoo niiden kumpuavan suomalaisten muinaisista uskomuksista ja perustuvan tutkimustietoon. Hän joutui käyttämään paljon mielikuvitustaan Tuonelan kuvaamisessa.

− Pidän kyllä fantasian kirjoittamisesta, mutta puhdasta fantasiakirjallisuutta en ole koskaan kokeillut kirjoittaa. Tuonela-kohtauksienkin osalta asia on näin, mutta niiden kirjoittaminen oli toisaalta myös erilaista. Vaikka suomalaisessa kansanrunoudessa on paljon mainintoja tuonpuoleisesta, ei vanha kansa ymmärrettävästä syystä ole kuvannut kovin täsmällisesti sitä, millaista viimeisen virran toisella puolella on.

Kiehtova kansanperinne

Filosofian maisteriksi kansanperinne pääaineenaan valmistunut Kamula on tehnyt taustatyötä useita vuosia ennen kuin ryhtyi kirjoittamaan Metsän kansa -sarjaa. Hänellä on tämän työvaiheen ansiosta todella laaja ja fiksusti järjestelty lähdemateriaalipankki, josta hän tarkistelee faktoja päivittäin. Mitä nykyihmisen olisi hyvä tietää 1400-luvun elämästä?

− Historiaan ja vanhoihin tapoihin kannattaa tutustua sen verran kuin kiinnostusta riittää. 1400-luvulla Suomessa elettiin vielä myöhäiskeskiaikaa. Elämä oli hyvin erilaista kuin nykyisin. Tarinani sijoittuu Itä-Suomen kaskiviljelyalueelle, jossa elettiin luonnon ehdoilla. Ei ollut sähkövaloa tai -lämmitystä, terveydenhuoltoa, kouluja, juoksevaa vettä, kauppoja, kahdeksan tunnin työpäiviä, vapaapäiviä, yhteiskunnan turvaverkostoa, eikä nykyajan mukavuuksia.

1400-luvun ihmisille tarinoiden, kaskujen ja arvoitusten kerronta sekä laulaminen olivat tyypillistä viihdettä, ja siten kansanuskomukset levisivät ihmisten parissa. Kamulan mukaan vanha suomalainen kansanperinne on jälleen varsin suosittua esimerkiksi kirjallisuudessa, joten hän ei näe erityistä tarvetta panostaa kalevalaisen kansanperinteen säilyttämiseen. Jotain olisi kai hyvä kuitenkin tehdä suomalaisen kansanperinteen säilymisen hyväksi?

− Kerätty kansanperinne on varsin hyvin tallessa arkistoissa, mutta jos ihmisten tietoisuus siitä vähenee, ei perinne pysy elävänä. Nykyperinnettä sen sijaan on syytä kerätä talteen kaikkina aikoina, sillä sitä on vaikeampi myöhemmin enää tehdä. Toivotaan, että perinteentutkimuksen alalla riittää sekä korkeatasoista opetusta että kiinnostuneita opiskelijoita.

Ennen kaikki oli paremmin?

Luonto on vahvasti läsnä Kamulan teoksissa. Kirjailija kertoo harrastavansa vaeltamista ja liikkuvansa mielellään muutenkin luonnossa, vaikkapa sieni- tai marjametsällä.

− Patikoin joka vuosi vähintään pari viikkoa rinkka selässä – mitä kauempana asutuskeskusten hälystä, sitä parempi. Se on minulle keino ladata akkujani, ja samalla saan hyödyllisiä kokemuksia tarinaani varten. Pysähdyn toisinaan vaelluksillani jonkin vaikuttavan luonnonmuodostelman kohdalle ja yritän kuvitella, mitä 1400-luvun suomalainen olisi sen nähdessään ajatellut.

Kamula paljastaa pitävänsä pitkistä tarinoista, joten mahdollisesti toinenkin jatkosarja on tulossa, jos hän keksii riittävän hyvän aiheen.

− Tulevaisuus on vielä auki, mutta haluan jatkaa kirjailijana. Suomalainen mytologiakaan ei ole Metsän kansan myötä täysin loppuun kaluttu, mutta luulen, että tarvitsen ainakin vähän vaihtelua aihepiiristä. Jos voisin tehdä aikamatkan menneisyyteen, lähtisin sinne lomalle, mutta en kuitenkaan haluaisi elää 1400-luvulla.

Oliko ennen siis kaikki paremmin?

− Sanoisin pikemminkin niin, ettei ole kovin monta asiaa, jotka olivat paremmin keskiajalla. Luonto ei ollut yhtä saastunut kuin nykyisin, monet eläimet eivät olleet kuolleet sukupuuttoon, eikä ollut vielä joukkotuhoaseita. Muuta hyvää en näin äkkiseltään keksi. Milloinkaan historiassa ei yhtä suurella osalla ihmiskunnasta ole ollut yhtä paljon mahdollisuuksia mielekkääseen elämään kuin nykypäivänä. On itsestämme kiinni, miten mahdollisuuden hyödynnämme.

LISÄÄ JUTTUJA: