Anja Snellman: Kaikki minun isäni
Autofiktiivinen romaani isästä, isistä
Luulin, että minä ja Anja Snellman olisimme kasvaneet erillemme, mutta halusin kuitenkin lukea hänen uuden romaaninsa Kaikki minun isäni. Mielenkiintoni heräsi entistä lempikirjailijaani kohtaan. Hänen esikoisromaaninsa Sonja O. kävi täällä julkaisusta on tänä syksynä kulunut 40 vuotta.
Onko Anja Snellman kirjoittanut nyt niin muodikkaan, autofiktiivisen romaanin? Snellman kyllä osaa sen, sillä hänen laajassa tuotannossaan on elämäkerrallisia piirteitä. Hän on kirjoittanut myös urastaan kirjailijana sekä aktivismistaan.
Kirja on hieman yli 200-sivuinen, nopealukuinen ja vetää kiihkeydessään mukaansa. Ehkäpä Kaikki minun isäni on tilinpäätös, jossa Snellman kirjoittaa isästään, josta hän on kirjoittanut paljon aiemminkin. Luin kirjan yhdeltä istumalta.
Pelottava lukupiiri
Romaanissa kirjailija on kutsuttu nuorten yhdenvertaisuusaktivistien lukupiirin vieraaksi puutaloon, joka nostaa mieleen muistoja 40 vuoden takaa – ajalta, jolloin hänen esikoisromaaninsa syntyi. Hän oli palavan aatteen lumoissa ja lähellä oli ihmisiä, joita ei enää ole. Kirjailija istuu autossa talon ulkopuolella. Hän miettii, miksi ei halua tai uskalla mennä lukupiiriin.
Muistot vyöryvät mieleen yhä kauempaa menneisyydestä. Hän muistaa Kallion ja kodin, jota hallitsi pahasti alkoholisoitunut isä, arvaamaton, kiihkeä ruumiillisesti – ja henkisesti haavoittunut. Kirjailija muistaa kuinka hän peitteli isänsä tekoja, siloitteli ja valehteli.
Ama, romaanin minäkertoja, kirjoittaa päiväkirjaa ja etsii myöhemmin isää kiihkeästi kaikista miehistä. Isäehdokkaista ristiriitaisin ja ehkä tärkein on lapsuudenystävä Jan, jonka tekoja Ama salailee ja peittelee aivan kuin Ensio-isänsä tekoja aikoinaan.
Kaventunut vapaus
Muistojen lisäksi kuusikymppinen kirjailija pohtii uraansa, saamaansa palautetta, sukupuolien ja sukupolvien välistä valtasuhdetta. Hän pohtii aikaamme, jossa jälleen kerran erilaiset aatteet ja ilmiöt pyrkivät kaventamaan ajattelun ja kirjoittamisen vapautta.
Tunnistan asioita kirjailijan vimmaisiksi yltyvissä pohdinnoissa nykyajan ilmiöistä, kuten somemaailmasta ja feminismistä, jotka toisiinsa sotkeutuessaan alkavat syödä toisiaan.
Heittäydyn mukaan kirjan kiihkeään tunnelmaan ja totean: ei, emme me ole kasvaneet erillemme, ehei! Täytyy etsiä käsiin ne muutamat Snellmanit, jotka ovat jääneet lukematta. Vahva suositus!
LISÄÄ JUTTUJA:
