”Vanhan naisen nauru on kuin vallankumous, joka on odottanut oikeaa hetkeä”, sillä vanhan naisen ei tarvitse enää kohteliaisuudesta nauraa miesten huonoille jutuille. Eikä tarvitse nuorempienkaan, on Vanha nainen tanssii -kirjan tärkeä viesti. Vanhuuden käsitteen avulla Eveliina Talvitie purkaa mielikuvaa naiseudesta: Miksi emme olisi kaiken ikäisinä aina vapaita ”vanhoja naisia”? Tanssiva nainen ei pelkää kuolemaa!
Kirjan henkilöhaastattelut ovat journalistisia otteita vanhojen naisten kokemuksista. Elämäntarinat alkavat muistuttaa tansseja: on soolotanssia, paritanssia, modernia tanssia, kurinalaista balettia, afrikkalaista tanssia. Ruumiillisuus on vahvasti mukana, esimerkiksi muistona seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Erään naisen vapaa tanssi johdatti feminismiin.
Haastateltavat ovat huumorintajuisia, herkkiä ja kauniita. Uratarinat voisivat olla vanhojen miestenkin, mutta kuten Talvitie toteaa: vanha mies ei ole ongelma. Miehen vanheneminen lisää karismaa, kokemusta, pätevyyttä ja jämäkkyyttä. Ikä on vain numero – miehille.
Talvitie selvittää kirjassaan, miksi naisen kutsumista vanhaksi koetaan kulttuurissamme jollain tapaa rienaukseksi. Jyri Pitkäsen vitaaliset mustavalkoiset valokuvat osaltaan näpäyttävät muodissa olevaa mieselämäkerroista tuijottavaa mustavalkoista miesnaamaa. Kirjan kuvissa ihmiset, naiset, liikkuvat omissa ajatuksissaan.
Talvitie kirjoittaa itsensä ja omat kokemuksensa haastateltavan rinnalle, jopa samalle sivulle, heiluen omissa muistoissaan keskellä toisen tarinaa kuin häirikkö diskon lattialla. Ratkaisu voi olla omiaan ärsyttämään joitakin lukijoita. Toisaalta: henkilökohtainenhan on poliittista.
Talvitietä lähestyvä 50-vuotispäivä tuskastuttaa, tuntuu kuoleman lähestymiseltä. Hän reflektoi rehellisesti kirjoitusprosessia tekstin sisällä: Miten niin ”vanha”? Mikä ”vanha nainen”? Hän keskustelee avoimesti itsensä kanssa: Olenko hyvä? Mistä epävarmuuteni kumpuaa? Mitä ylipäänsä on ”nuoruus”? Talvitie antaa itsestään yhtä paljon kuin haastateltavat naiset, ja se tekee kirjasta inhimillisen, lähes elämäkerrallisen muistuttaen Talvitien tunnustuksellista teosta Miten helvetissä minusta tuli feministi (WSOY, 2016).
Talvitie on kirjoittanut useita kirjoja feminismistä, ja sellainen tämäkin omalla tavallaan on. Kirjan naisten tarinoiden ja keskustelujen kautta Talvitie kertaa feminismin historiaa ja saavutuksia sekä siteeraa feministifilosofeja. Aiheisiin liittyvät tilastot kertovat vastaansanomattomasti sukupuolten eriarvoisuudesta taloudessa, politiikassa ja kulttuurissa. Näistä kumpuaa vankka tietopohja ja ne tekevät kirjasta ajankohtaisen.
Kirja maistuu kirkkaalta, kauniilta ja hauskalta, koska sen päähenkilöt ovat sitä, ja Talvitie osaa sen välittää. Hauskana yksityiskohtana soivat jokaisella henkilöllä omat tanssikappaleet, joista lukija voi kirjaan tutustuessaan nauttia. Lopulta kirjassa on aika vähän asiaa varsinaisesta tanssista, mutta sitäkin enemmän todellista tilan ja historian haltuunottoa. Tanssi toimii metaforana elämälle, ja kirjoittamisellekin.
Tanssi saa unohtamaan sen, minkä haluaa unohtaa. Tanssi antaa vapauden iloita sellaisesta, josta ei ole säädyllistä iloita.”
Talvitie kirjoittaa naisten kepeistä tanssihypyistä mutta myös pitkään elämään mahtuvista kompuroinneista, armollisesti ja lohdullisesti. Kirja pyrkii muuttamaan käsitteen ”vanha nainen” kaikua, hajua ja merkitystä, karistaa kielteisyyttä ja nostaa esille vanhuuden hyviä puolia.
Erin sivusi aihetta muutama vuosi sitten hittikappaleessaan Vanha nainen hunningolla. Nyt kokonainen kirja kyseenalaistaa todellisuutta määrittäviä sukupuolittuneita ”normaaliuksia”. Kuten takakannessa julistetaan:
Että hekin, jotka eivät vielä ole vanhoja, tajuaisivat haluavansa jonain päivänä sellaiseksi.”